Hänen äänensä petti. Tuhanharmaa kalpeus huuhtoi punan hänen poskiltaan; ja palvelevat aatelismiehet auttoivat hänet jälleen hänen tyynyillensä ja ojensivat hälle lievityksiä. Hän lausui surumielisenä
"Oi, kuinka olenkin ikävöinnyt tätä armasta hetkeä! ja katso, liian myöhään tulee se, ja minä en saa nauttia tätä ikävöittyä iloa. Mutta joutukaa, joutukaa! Antakaa toisten toimittaa tämä onnellinen tehtävä, koska se on kielletty minulta. Minä annan valtiosinettimen teille valtuudeksi; valitkaa itse se, joka toimittaa vahvistamisen sinetillä, ja käykää toimeen. Mutta joutukaa! Ennekun aurinko nousee ja laskee taas, tuokaa minulle hänen päänsä, että mun silmäni saavat siitä iloita."
"Niinkuin kuningas käskee, niin pitää tapahtuman. Suvaitseeko teidän majesteettinne määrätä, että sinetin jätetään minulle, niin että minä voin välimmiten ryhtyä toimeen."
"Sinetin? Kuka muu pitää sinetintä kuin te?"
"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee muistaa, otitte te sen multa kaksi päivää sitten, jolloin te sanoitte, ettei se tulisi enään käytäntöön, ennenkun teidän oma kuninkaallinen kätenne tulisi käyttämään sitä Norfolkin herttuan tuomion alla."
"Niin, niin tein totta tosiaan. Muistan sen nyt Mutta mihin minä sen panin?.. Mä olen hyvin heikko. Niin usein näinä päivinä mun muistini on tahtonut minut pettää Se on merkillistä, merkillistä "
Kuningas vaipui vaipumistaan epäselvään muminaan, ravistellen tuon tuostakin kehnoa, harmaata päätään ja kokien epätoivoisena muistaa mihin oli kätkenyt sinettimen. Viimein lordi Hertford polvistui ja tarjosi tiedoksi
"Teidän majesteettinne, täällä on, jos saan olla niin rohkea ilmoittamaan, useampia, jotka minun kanssani muistavat, kuinka te jätitte valtakunnan sinettimen hänen korkeutensa Walesin prinssin käsiin säilytettäväksi siihen päivään, kun "
"Totta, aivan totta!" keskeytti kuningas. "Noutakaa se! Joutukaa, aika rientää!"
Lordi Hertford lensi Tomin luo, mutta palasi ennen pitkää takaisin, huolestuneena ja tyhjin käsin. Hän kertoi matkansa tuloksen, lausuen
"Se surettaa minua, herrani ja kuninkaani, tuodakseni niin huonoja ja epämiellyttäviä sanomia; mutta se on Jumalan tahto, että prinssin onneton tila vielä jatkuu, ja hän ei voi muistaa, että hän on vastaanottanut sinettimen. Niin tulin minä pikaisimmasti takaisin tätä asiaa ilmoittamaan, ajatellen, että se olisi kalliin ajan haaskaamista ja samalla vähäisestä arvosta, jos etsiskeltäisiin läpi tuon pitkän jonon huoneita ja saleja, jotka kuuluvat hänen kuninkaallisen korkeut "
Huokaus kuninkaan suusta keskeytti my lordin tässä. Hetken perästä sanoi hänen majesteettinsa syvällä synkeydellä äänessään
"Älkää kiusatko lapsi parkaa enää. Jumalan käsi makaa raskaana hänen päällänsä, ja minun sydämmeni on sulava rakastavasta säälistä häntä kohtaan, ja minä suren, etten voi kantaa hänen taakkaansa omilla vanhoilla, kovasti painetuilla hartioillani ja siten saattaa hänelle rauhaa."
Hän sulki silmänsä, rupesi mumisemaan jotakin ja hiljeni pian. Hetken päästä avasi hän silmänsä jälleen ja tuijotti elottomasti ympärilleen, kunnes hänen silmäyksensä sattui polvistuvaan lordkansleriin. Paikalla hänen kasvojaan punasi vihan vimma
"Mitä, oletteko täällä vielä? Jumalan kunnian kautta, jos ette heti tule selville tuon kavaltajan asiassa, on teidän hiippanne pian saava lepopäivän huomenna, kun puuttuu pää, jota voitaisiin sillä koristaa!"
Kansleri vapisi ja vastasi
"Hyvä majesteetti, rukoilen armoa! Odotin vain sinetintä."
"Oletko sä menettänyt järkesi, mies? Pieni sinetin, jonka mä muinoin aina otin mukaani ulkomaille, on minun aarreaitassani. Ja koska suuri valtakunnan sinetin on hukassa, eikö tämä kelpaa? Ootko sä menettänyt järkesi? Saat mennä! Ja kuule nyt: älä tule takaisin, ennenkun sulla on hänen päänsä mukanas."
Kansleri parka oli nopsa poistumaan tästä vaarallisesta seurasta. Komitea ei liioin hukannut aikaansa, vaan antoi kuninkaallisen vahvistuksen tuon orjamaisen parlamentin työlle ja määräsi huomispäivän ensimmäisen Englannin päärin, tuon onnettoman Norfolkin herttuan mestauspäiväksi.
YHDEKSÄS LUKU
Juhlakulku joella.
Kello yhdeksän illalla loisti laaja joenpuoleinen osa palatsista häikäisevästä valosta. Joki itse oli, niin kauvas kuin silmä kannatti City'in päin, niin tiheästi peitettynä soutuveneillä ja huvialuksilla, kaikki koristettuina värillisillä lyhdyillä ja aaltojen hiljaisesti tuudittamina, että joki oli hehkuvan, äärettömän puutarhan kaltainen, jonka kukkasia kesätuuli hiljaa liikutteli. Suuri terassi kivipenkereineen, joka johti alas jokeen ja oli kylliksi tilava saksalaisen ruhtinaskunnan koko armeijalle heilua, se kelpasi nähdä, rivineen kuninkaallisia partuskamiehiä loistavissa tamineissa ja joukkoineen kalliisti puettuja palvelijoita, jotka juoksivat ylös alas, edestakaisin valmistuksien hommissa.
Nyt annettiin eräs komento, ja heti katosi jokainen elävä sielu penkeriltä. Ilma kävi oikein raskaaksi odotuksen ja jännityksen hiljaisuudesta. Niin kauvas kuin silmä kantoi, saattoi nähdä ihmislaumojen nousevan veneissä, varjostavan silmiään lyhtyjen ja soihtujen valosta ja tarkkaavan palatsia.
Jono, jossa oli neljä- tai viisikymmentä huvialusta, laski ylöspäin rappusiin. Ne olit rikkaasti kullatut ja niiden korkeat keulat ja perät kaunistetut taiteellisilla veistoksilla. Muutamat näistä veneistä olit koristetut lipuilla ja viirikkeillä, toiset, kultakankailla ja verhoilla, joissa oli koruompeloituja vaakunakilpiä; toiset taasen silkkilipuilla, joissa oli lukemattomia pieniä kulkusia, jotka päästelivät hillittyjä säveliä iloisaa soitantoa joka kerta kun tuulenviimat välähtelit lipuissa; toisilla, joilla oli vielä korkeampi vaatimus, ne kun kuuluivat aatelisille prinssin lähimmässä ympäristössä, oli laitansa ihailtavasti kaunistettu kilvillä, joissa vaakunat loistivat tuhansin sätein. Jokaista valtiovenettä hinasi tenderi. Paitsi soutajia oli joka tenderissä joukko aseenkantajia kiiltävissä kypärissä ja rintahaarniskoissa sekä soittokunta.
Odotetun juhlakulkueen etujoukko, komppania partuskamiehiä, ilmestyi nyt suurelle portille. "Ne olit puetut musta- ja ruskeajuomuisiin housuihin, samettilakkeihin, joiden sivuissa oli hopearuusuja, költereihin ruskeanpunaisesta ja sinisestä verasta, jotka oli koristettu sekä edestä että takaa kolmella kultaan kudotulla höyhenellä, prinssin vaakunalla. Heidän partuskasauvansa olit peitetyt tulipunaisella sametilla, kiinnitettynä kultanauloilla, sekä koristetut tupsuilla. Jakautuen oikealle ja vasemmalle, muodostivat he kaksi pitkää riviä, jotka ulottuivat palatsin portilta veden reunaan saakka. Paksun, raitaisen kankaan eli maton käärivät sitten auki ja asettivat alas näiden rivien väliin prinssin kulta- ja purppurapukuihin puetut palvelijat. Kun tämä oli tehty, kaikui sisältäpäin torvien alkusoitto. Vilkas vastine vyörähti soittokunnilta veden päällä, ja kaksi marsalkkaa, valkoiset airueensauvat kädessä, astui hitailla ja juhlallisilla askelilla portista. Heitä seurasi upseeri pitäen kansalaissauvaa, hänen perästään tuli toinen kantaen City'n miekkaa; sitten useampia virkamiehiä City'n suojeluskunnasta, täydessä paraatipuvussa ja kunniamerkkeillä hihoissaan; sitten sukkarihman tähtikunnan marsalkka airuetakissaan; sitten useampia ritaria Bathin tähtikunnasta, jokaisella valkoinen nauha hihoissaan; sitten esquirit; sitten tuomarit tulipunaisissa puvuissaan ja lakeissaan; sitten Englannin lordkansleri tulipunaisessa kaapussaan, joka oli auki edestä ja reunustettu oravannahoilla; sitten lähetyskunta kaupunginvanhimmista punaisissa vaipoissaan; ja sitten päämiehet muutamista ammattikunnista, heidän juhlapuvuissaan. Nyt tuli kaksitoista Ranskan herraa loistavissa puvuissa, se on: valkoisissa, kullalla ripsoitetuissa damastiröijyissä, lyhyissä, punaisissa samettivaipoissa, jotka oli reunustettu orvokinvärisellä taftisilkillä, ja lihankarvaisissa polvihousuissa; ja he astuivat rappusia alaspäin, he kuuluivat Ranskan lähettilään seurueeseen, ja heitä seurasi kaksitoista herraa Espanjan lähettilään saattojoukosta, puettuja mustaan samettiin ilman mitään muuta koristusta. Niiden perästä tuli useampia Englannin aatelismiehiä seurueineen."
Uusi torvien soitto kaikui sisältäpäin; ja prinssin eno, tuo sittemmin niin mahtava Sommerset'in herttua, astui portista ulos, puettuna "takkiin mustasta kullatusta kirjosilkistä ja vaippaan tulipunaisesta satiinista, joka oli kullalla kirjaeltu ja hopeaisella verkolla päällystetty." Hän kääntyi takaisin, riisui höyhentöyhtöisen päähineensä, kumartui syvimmässä nöyryydessä ja alkoi astua taaksepäin, kallistuen kumarruksiin joka askeleelta. Taasen kaikui torvisoitto kaikumistaan ja sitten juhlallinen julistus: "Tie auki korkealle ja voimakkaalle lord Edward'ille, Wales'in prinssille!" Korkealle ilmaan linnan muureista lensi ylös pitkä jono punaisia tulen kieliä, ja tykit jyrisivät. Tuo sullottu maailma joella puhkesi valtavaan tuliaispauhinaan, ja Tom Canty, tämän kaiken esine ja sankari, ilmestyi nähtäviin ja kumarsi kevyesti ruhtinaallista päätään.
Hän oli "loistavasti puettu jakkuun valkoisesta satiinista, joka oli varustettu etupuolella purppurisekaisesta hopeaharsosta, täytettynä jalokivillä ja reunustettuna kärpännahalla. Tämän päällä oli hänellä vaippa valkoisesta kullatusta kankaasta, varustettuna kolmisulkaisella höyhentöyhtöllä, reunustettuna sinisellä satiinilla, täytettynä helmillä ja kalleilla kivillä ja kiinnitettynä hohtokivisoljilla. Hänen kaulassaan riippui sukkarihman tähti ja useampain ulkomaisten ruhtinasten ritarikuntain merkkiä;" ja missä ikään valo sattui häneen, salamoivat hohtokivet lumoavalla loistolla. Oi Tom Canty, syntyneenä viheliäisessä hökkelissä, kasvatettuna Londonin katuojissa ja tottuneena repaleihin, likaan ja kurjuuteen, mikä näytelmä onkaan tämä!
KYMMENES LUKU
Prinssin vastukset.
Jätimme John Cantyn vetämään todellista prinssiä mukanaan Offal Courtiin. Meluisa ja riemukas joukko häntä seurasi kantapäissä. Ainoastaan yksi oli koko laumassa, joka uskalsi puolustavan sanan vanki paran hyväksi, ja hänestä ei kukaan huolinut: tuskimpa häntä kuulikaan kukaan; niin kova oli melu. Prinssi taisteli taistelemistaan vapautensa puolesta ja riehui kärsimäänsä kohtelua vastaan, kunnes John Canty menetti viimeisenkin malttinsa ja äkillisessä raivossa siemautti tammisen sauvansa prinssin pään yli. Pojan ainoa puolustaja sänttäsi esiin pidättämään miehen kättä, ja isku kohtasi hänen omaan ranteeseensa. Canty ärjäsi
"Mitä sinun tähän tulee? Mitä? Tuossa saat vaivastasi"
Tammisauva sattui välittäjän päähän. Huokaus kuului, ja himmeä möhkäle vaipui maahan rahvaan jaloissa ja makasi seuraavassa hetkessä siinä yksinään pimeässä. Joukko ahdisti ahdistamistaan eikä antanut tämän pienen välikohtauksen häiritä huviaan.
Kohta sen jälkeen oli prinssi John Cantyn asunnossa, ja sen ovi oli suljettu katselijoilta. Pullon suuhun pistetyn talikynttilän valossa koetti hän eroittaa rajapiirteet tuosta inhoittavasta luolasta ja asukkaista siinä. Kaksi likasta tyttöä ja eräs keski-ikäinen vaimo istuivat kyyristyneinä seinää vasten loukossa, näöltään eläimiä, jotka olit tottuneet raakaan kohteluun, ja odottaen ja peljäten sitä nytkin. Toisesta loukosta tirkisteli kuihtunut vanha noita-akka harmaissa siirohiuksissa ja pahanilkisillä silmillä. John Canty sanoi akalle
"Ootahan! Tääll' on jotain hirveän hauskaa. Älähän nyt pilaa juttua, ennenkun oot saanut hauskuutes siitä; sitten voit koukistaa kourasi miten tahot. Tuu tänne, klupu. Haastappas se hulluus vielä kerta, jollet oo sitä unohtanut. Sano nimes. Kuka oot sä?"
Tämä ajoi veren vielä kerran solvaistun prinssin poskille, ja hän heitti vakavan ja närkästyneen silmäyksen miehen kasvoihin, sanoen
"Se on huonoa kasvatusta semmoisessa kuin sinä, että käsket minua puhumaan. Minä sanon sinulle nyt, kuten jo sanoin ennen, että olen Edward, Wales'in prinssi, enkä kukaan muu."
Tämä ihmeen rohkea vastaus naulasi noita-akan jalat lattiaan ja melkein sai hänet hengittämästä. Hän tuijotti prinssiin tylsällä hämmästyksellä, joka taas huvitti hänen renttumaista poikaansa siihen määrään, että tämä purskahti remuavaan nauruun. Mutta sitä vastoin oli vaikutus Tom Cantyn äitiin ja sisariin peräti toinen. Heidän pelkonsa ruumiillisesta rääkkäyksestä väistyi kerrassaan toisenkaltaisen murheen tieltä. He juoksivat esiin, suru ja kauhu kasvoissaan, huudahtaen
"Oi, Tom raukka, poika raukka!"
Äiti lensi polvilleen prinssin edessä, pani kätensä hänen hartioilleen ja katsoi kovasti surren hänen kasvoihinsa läpi nousevain kyyneleiden. Sanoi sitten
"Voi, poikani raukka! Tuo höperö lukeminen on siis viimein tehnyt surullisen tehtävänsä ja vienyt jälkesi. Oi, miksi oot niin ykspäisesti puuttunut siihen, vaikka minä oon varoittanut sinua? Sinä oot murtanut äitisi sydämmen."
Prinssi katsoi häntä kasvoihin ja sanoi lempeästi
"Poikasi voi hyvin eikä ole menettänyt järkeänsä, hyvä vaimo. Älä ole milläsikään, saata minut palatsiin, jossa hän on, ja kuningas, mun isäni, antaa heti hänet takaisin sinulle."
"Kuningas, sun isäs! Oh, lapseni! Peruuta sanat, jotka voivat saattaa kuoleman sinulle ja häviön kaikille niille, jotka ovat sinua lähinnä. Ravista pois tämä hirveä uni. Hae muistiparkaas, joka on mennyt menoaan. Katso minuun. Enkö ole sun äitis, joka on sinut synnyttänyt ja rakastaa sinua?"
Prinssi ravisti päätänsä ja sanoi vastahakoisesti
"Jumala tietää, etten mielelläni tahdo pahoittaa sun sydäntäsi, mutta minä en todellakaan ole nähnyt sinun kasvojasi ennen."
Vaimo vaipui alas istuvaan asemaan lattialle ja puhkesi, peittäen silmänsä käsillään, sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin ja voivotuksiin.
"Antaa pelin jatkua!" huusi Canty. "Mitä? Nan! mitä? Hei! Onko teillä ihmistapoja, lutkat? Aiotteko te seisoa prinssin eessä? Alas polvillenne, viheliäiset hylyt, ja näyttäkää kunniaa hänelle!"
Hän remahti tämän sanottuaan uuteen romonauruun. Tytöt alkoivat arasti rukoilla veljensä puolesta, ja Nan sanoi
"Anna hänen vain mennä maata, isä, lepo ja uni kyllä parantaa hänen mielivikansa. Anna hänen mennä, mä pyydän sinua."
"Tee se, isä, hän on väsyneempi kuin tavallista. Huomenna saa hän kyllä voimansa jälleen ja kerjääpi ahkerasti eikä palaa tyhjin käsin kotiin."
Tämä muistutus jäähdytti isän iloisuuden ja johti hänen ajatuksensa afääreihin. Hän kääntyi kiukuissaan prinssiin, sanoen
"Huomenna täytyy meiän maksaa kaks pennies'tä tämän hökkelin omistajalle; kaks pennies'tä, kuulkaa, kaikki nämä rahat puolvuoden hyyrystä, muuten saamme me mennä. Näytä nyt mit' oot saanut laiskalla kerjuullasi."
Prinssi sanoi
"Älä solvaise minua likaisilla asioillasi. Sanon sinulle vielä, minä olen kuninkaan poika."
Aika läimäys Cantyn leveästä kämmenestä prinssin olkapäähän lennätti hänet horjuvana Cantyn emännän käsivarsiin, joka painoi häntä rintaansa vasten ja suojellen häntä omalla ruumiillaan, turvasi häntä iskuista ja mäiskähyksistä. Peljästyneet tytöt törmäsi lakaisin loukkoonsa, mutta isoäiti törmäsi toimellisesti esiin auttamaan poikaansa. Prinssi tempasi itsensä irti Cantyn emännästä, huudahtaen
"Teidän ei tule kärsiä minun edestäni, hyvä rouva. Antaa näiden sikojen täyttää tahtonsa minuun yksinään."
Tämä puhe raivostutti siat siihen määrään, että he hukkaamatta aikaa kävit hänen kimppuunsa. Pitäen poikaa välissään pieksivät he häntä oikein perinpohjaisesti ja suomivat sitten tyttöjen ja heidän äitinsä selkänahkaa, nämä kun olit osoittaneet sääliä uhriin.
"Nukkumaan nyt kaikki tyyni", sanoi Canty. "Minä oon väsynyt tähän huvitukseen."
Kynttilä oli sammutettu ja perhekunta mennyt levolle. Niin pian kuin Canty herran ja hänen äitinsä kuorsaamiset osoittivat heidän nukkuvan, ryömivät nuoret tytöt sinne, missä prinssi makasi, ja peittivät hänet hellästi vilulta oljilla ja repaleilla; ja heidän äitinsä ryömi myöskin hänen tykönsä ja pyyhki hellästi hänen hiuksiansa ja itki häntä, kuiskaten kaiken aikaa katkonaisia lohdutuksen ja säälin sanoja hänen korvaansa. Äiti oli myöskin kätkenyt leipäpalasen hälle syödä, mutta pojan kärsimykset olit kokonaan vienyt hältä ruokahalun, ainakin mitä tulee mustaan, mauttomaan kannikkaan. Ja prinssi oli liikutettu vaimon rohkeasta ja kallisarvoisesta puolustuksesta ja säälistä, ja hän kiitti vaimoa oikein hienoilla ja ruhtinaallisilla sanoilla ja käski hänen mennä nukkumaan ja unohtaa surunsa. Ja poika lisäsi, ettei kuningas, hänen isänsä, jättäisi vaimon uskollista hyvyyttä ja uhraavaisuutta palkitsematta. Tämä prinssin paluu "hulluuteensa" särki vaimon sydämmen taas, ja hän painoi poikaa painamistaan rintaansa vasten ja palasi sitten, uiden kyynelissään, jälleen vuoteellensa.