"Teidän ei tule kärsiä minun edestäni, hyvä rouva. Antaa näiden sikojen täyttää tahtonsa minuun yksinään."
Tämä puhe raivostutti siat siihen määrään, että he hukkaamatta aikaa kävit hänen kimppuunsa. Pitäen poikaa välissään pieksivät he häntä oikein perinpohjaisesti ja suomivat sitten tyttöjen ja heidän äitinsä selkänahkaa, nämä kun olit osoittaneet sääliä uhriin.
"Nukkumaan nyt kaikki tyyni", sanoi Canty. "Minä oon väsynyt tähän huvitukseen."
Kynttilä oli sammutettu ja perhekunta mennyt levolle. Niin pian kuin Canty herran ja hänen äitinsä kuorsaamiset osoittivat heidän nukkuvan, ryömivät nuoret tytöt sinne, missä prinssi makasi, ja peittivät hänet hellästi vilulta oljilla ja repaleilla; ja heidän äitinsä ryömi myöskin hänen tykönsä ja pyyhki hellästi hänen hiuksiansa ja itki häntä, kuiskaten kaiken aikaa katkonaisia lohdutuksen ja säälin sanoja hänen korvaansa. Äiti oli myöskin kätkenyt leipäpalasen hälle syödä, mutta pojan kärsimykset olit kokonaan vienyt hältä ruokahalun, ainakin mitä tulee mustaan, mauttomaan kannikkaan. Ja prinssi oli liikutettu vaimon rohkeasta ja kallisarvoisesta puolustuksesta ja säälistä, ja hän kiitti vaimoa oikein hienoilla ja ruhtinaallisilla sanoilla ja käski hänen mennä nukkumaan ja unohtaa surunsa. Ja poika lisäsi, ettei kuningas, hänen isänsä, jättäisi vaimon uskollista hyvyyttä ja uhraavaisuutta palkitsematta. Tämä prinssin paluu "hulluuteensa" särki vaimon sydämmen taas, ja hän painoi poikaa painamistaan rintaansa vasten ja palasi sitten, uiden kyynelissään, jälleen vuoteellensa.
Vaimon siinä maatessa miettien ja murehtien, rupesi hänen mieleensä nousemaan semmoinen ajatus, että tässä kumminkin oli jotakin käsittämätöntä, tässä pojassa, jotakin, jota ei ollut Tom Cantyssä, hullussa tai terveessä. Hän ei voinut selittää sitä, hän ei voinut kertoa mitä se oli; mutta kuitenkin näkyi hänen terävä äidillinen vaistonsa tavanneen sen ja tajunneen sen. Mitäs, jos tämä poika todellakin, kun kaikki selveni, ei olisikaan hänen lapsensa? Voi, mitä hulluutta! Hän melkein hymyili aatokselleen, huolimatta huolistaan ja suruistaan. No ykskaikki, hän huomasi sen olevan aatoksen, joka ei tahtonut lähteä, vaan kummitteli hänessä kummittelemistaan. Se vainosi häntä, vaivasi häntä, se syöpyi häneen kiinni ja kieltäytyi menemästä tiehensä ja olemasta hänen tiedossaan. Viimein hän käsitti, ettei hän saisi mitään rauhaa ennenkuin oli keksinyt jonkun koetuksen, joka selvästi ja tarkasti todistaisi, oliko poika hänen lapsensa vai ei, ja sillä tavoin ajaisi nämä kiusaavat ja kalvavat epäilykset hiiteen. No niin, tämä oli epäilemättä oikea tie tuosta hankaluudesta; senpätähden hän viipymättä rupesi panemaan sielunvoimansa liikkeelle keksiäksensä tuon koetuksen. Mutta sepä juuri oli helpompi yritellä kuin saada toimeen. Hänen ajatuksissaan pyöri ympäri toinen ehdoitus toisensa perästä, mutta hän oli pakoitettu hylkäämään ne kaikki ei mikään koetus ollut ehdottomasti varma, ehdottomasti täydellinen; ja mikään epätäydellinen taas ei voinut häntä tyydyttää. Silminnähtävästi hän oli kiduttanut päätänsä turhaan näytti selvältä, että hänen täytyi jättää sikseen koko homma. Samalla kun tämä raskas ajatus kulki hänen mielensä läpi, kuuli hänen korvansa pojan säännöllisen hengityksen, ja hän tiesi siitä, että lapsi oli vaipunut uneen. Ja kun hän kuunteli sitä, keskeytti tasaisen hengityksen pelokas, säpsähtynyt huuto, jommoisen päästämme levotonta unta nähdessämme. Tämä satunnaisuus antoi hänelle aatoksen, joka oli samanarvoinen kuin hänen entiset vaivaloisesti keksityt koetuksensa yhteensä. Kerrassaan ryhtyi hän toimeen kuumeentapaisesti, mutta hiljaa, ja sytytti kynttilän, mumisten itsekseen: "Jos vain olisin nähnyt hänet silloin, olisin tietänyt! Siitä päivästä asti hänen pienuudessaan, kun ruuti poltti hänen kasvonsa, ei hän koskaan ole yhtäkkiä pelästynyt unestaan tai aatoksistaan, ilman että hän olisi pyyhkäissyt silmiään kädellänsä, niinkuin hän teki sinä päivänä; eikä niinkuin muut olisi tehneet, kätensä sisäpuolella, vaan aina ulkopuolella olen sen nähnyt sata kertaa, eikä koskaan ole asia muuttunut tai pettänyt. Niin, pian olen sen tietävä?"
Tällä aikaa hän oli hiipinyt nukkuvan pojan luo, varjostaen kynttilää kädellään. Hän kumarsihe varovaisesti hänen ylitsensä, tuskin hengittäen tukahutetussa kiihtymyksessään, ja yhtäkkiä antoi hän kynttilän valon loistaa pojan kasvoihin ja survasi rystöksillään lattiaan ihan hänen korvansa juurella. Nukkujan silmät aukesit seppo selälleen mutta hän ei tehnyt mitään erityistä liikettä käsillään.
Vaimo raukka kävi melkein auttamattomasti yllätyksen ja surun valtaan, mutta hän koki kuitenkin peittää liikutuksensa ja saattaa poikaa jälleen nukuksiin. Sitten hän ryömi takaisin ja tuumasi surullisesti itsekseen koetuksensa onnettomasta tuloksesta. Hän koki uskotella, että hänen Tominsa mielenvika oli karkoittanut tuon tavallisen liikkeen, mutta eipä hän voinutkaan sitä tehdä? "Ei," sanoi vaimo, "hänen kätensä eivät ole tulleet hulluiksi; ne eivät niin vähässä ajassa ole voineet unohtaa niin syöpynyttä tapaa. Oi, tämä on mulle raskas päivä!"
Ja kuitenkin oli toivo nyt yhtä uppiniskainen kuin epäilys oli ollut ennen; hän ei voinut millään mokomin hyväksyä koetuksen antamaa tuomiota. Hänen täytyi koettaa juttu uudestaan sen pettäminen oli epäilemättä sattumus vain. Sentähden hän säikäytti poikasen unestaan vielä toisen ja kolmannen kerran, muutamilla väliajoilla samoilla tuloksilla kuin ensi kerralla. Sitten hän laahusti vuoteellensa ja meni nukkumaan suruissa mielin, sanoen itsekseen: "Mutta minä en voi hänestä luopua en, en voi, en voi hän on, kun onkin, poikani."
Kun äiti parka oli lakannut häntä häiritsemästä, ja prinssin tuskat vähitellen olivat menettäneet kykynsä häntä kiusaamaan, ummisti painava väsymys viimeinkin hänen silmänsä, ja hän vaipui syvään ja virkistävään uneen. Tunti tunnilta kului, ja kuitenkin hän nukkui kuin kuollut. Sillä tavoin kului viisi tai kuusi tuntia. Sitten hänen horroksensa alkoi helpoittaa. Ja pian hän puoleksi nukkui, puoleksi oli valveilla. Hän mumisi
"Sir William!"
Ja hetkisen perästä
"Hoi, sir William Herbert! Tulkaa tänne ja kuulkaa, mikä merkillinen uni mitä koskaan Sir William, ettekö kuule? Olin olevinani kerjäläinen! Hoi siellä! Vahtiväki! Sir William! Mitä! eikö ole täällä ainoaakaan kamariherraa palveluksessa? Odottakaa, kyllä saavat palkk "
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi kuiskaava ääni hänen lähellänsä. "Ketä sinä kutsut?"
"Sir William Herbertiä. Ken sinä olet?"
"Minä? Kukapa minä olisin muu kuin sisares Nan? Voi, Tom, olin sen unohtanut! Sinä et ole viisas poika raukka, sinä et ole viisas; oi, etten koskaan olis herännyt sitä tietämään taasen! Mutta, mä pyydän, pidä nyt suus, muuten lyövät he meidät kaikki kuoliaaks!"
Hämmästynyt prinssi nousi istumaan vuoteelleen, mutta tuntuva muisto kangistavasta löylytyksestä sai hänet palaamaan täydellisesti itseensä, ja hän vaipui takaisin mädänneille oljilleen, surkeasti voivottaen ja valittaen
"Voi! Sehän ei siis ollutkaan mitään unta!"
Kerrassaan koko se raskas suru ja kurjuus, jonka sikeä uni oli karkoittanut hänen muististaan, palasi jälleen ja hän huomasi, ettei hän enään ollut mikään hemmoteltu prinssi palatsissa, johon kokonainen kansa ihaellen katsoi, vaan keppikerjäläinen, hyljätty, puettu rääsyihin, vankina luolassa eläimiä varten, ja samaa laatua kuin roistoväki ja varkaat.
Kerrassaan koko se raskas suru ja kurjuus, jonka sikeä uni oli karkoittanut hänen muististaan, palasi jälleen ja hän huomasi, ettei hän enään ollut mikään hemmoteltu prinssi palatsissa, johon kokonainen kansa ihaellen katsoi, vaan keppikerjäläinen, hyljätty, puettu rääsyihin, vankina luolassa eläimiä varten, ja samaa laatua kuin roistoväki ja varkaat.
Kesken surullisia ajatuksiaan alkoi hän kuulla meluavaa hoilottamista
ja luikkaamista, luultavasti vain noin yhden tai parin talon takaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsi hän muutamia kovia iskuja oveen.
John Canty lakkasi kuorsaamasta ja sanoi
"Kuka siellä koputtaa? Mitä tahot?"
Ääni ulkoa vastasi
"Tiiätkö, kenehen sun kalikkas kävi eilen?"
"En, en tiiä enkä huoli tietää."
"Kukaties on pian toinen ääni kellossa. Jos tahot niskas säilyvän, on pako ainoo keinos. Mies on tällä hetkellä sieluntoreissa. S' on pappi, isä Andrew!"
"Jumal' avita!" huusi Canty. Hän herätti perheensä ja komensi käheällä äänellä: "Ylös joka sorkka ja paetkaa tai jääkää tänne kuolemaan!"
Tuskin viisi minuuttia siitä oli Cantyn koko perhekunta kadulla ja pakosalla henkensä puolesta. John Canty piti prinssiä kiinni ranteesta ja kiirehti hänen kanssaan pois pimeää katua, antaen hänelle hiljaisella äänellä tämän varotuksen
"Piä suus kiinni, sinä hullu narrinparta, äläkä haasta nimeäni. Minä otan kohta uuen, ettei lakikoirat saa vainua minusta. Suus kiinni, s' on sanottu!"
Muulle perheelle rähisi hän seuraavaa
"Jos niin kävis, että me tullaan erotetuks, niin mennään jok'ainoa Londonin sillalle; niin pian kun joku on tullut viimeisen liinakauppiaan puotille sillalla, niin oottaa hän siinä kunnes kaikki muut saapuvat ja sitten paetaan me yhessä Southwarkiin."
Tähän hetkeen tuli seura yhtäkkiä pimeältä kujakadulta valkeuteen, eikä ainoastaan valkeuteen, vaan keskelle väkijoukkoa, joka lauloi, tanssi ja riemuitsi, sullottuna yhteen joen partaalle. Siellä oli pitkä jono ilotulituksia, ulottuen niin kauvas kuin silmä kantoi, ylös- ja alaspäin Thames-jokea. Londonin silta oli ilovalaistuksessa, Southwarkin silta niinikään. Koko joki salamoi leimauksista ja loisti värillisestä tulesta; ja lakkaamattomat ilotulen paukaukset täytti pilvet epäselvällä seoksella lauhenevaa loistetta ja tiheällä sateella lumoavia säkeniä, jotka melkein tekivät päivän yöstä. Kaikkialla nähtiin iloisia kemuilijoita; koko Londoni näkyi päässeen valloilleen.
John Canty lievensi sydämmensä hirveällä kirouksella ja komensi paluumatkaan; uunia se oli liian myöhään. Hänet ja hänen seuransa nielasi mehiläisparvena hyörivä ihmisjoukko, ja yhtäkkiä olit he erillänsä toisistaan. Tuskin muistimme, että prinssi kuului Cantyn seurueeseen; hänestä piti Canty kuitenkin yhä kiinni. Prinssin sydän sykki nyt ankarasti pakenemisen toivosta. Eräs roteva lossimies, melkoisesti väkevien vallassa, tuli jokseenkin tuimasti tuupatuksi kylkeen, Cantyn yrittäessä kyntää itselleen tietä joukon läpi; mies paiskasi ison kouransa Cantyn olkapäähän, sanoen
"No, mihin niin kiire, ukko kulta? Käytkö sinä täällä lempo sielussas ja lika mielessäs, kun kaikki rehelliset ihmiset pitävät juhlaa?"
"Minun asiani on omani, ne ei tule sinuun," vastasi Canty raa'asti; "ota pois kätes ja anna mun mennä."
"Jos oot sillä tuulella, niin et pääse ohi, ennenkus oot juonut Walesin prinssin maljan; tiedä se," sanoi lossimies ja salpasi päättävästi hältä tien.
"Anna sitten maljas tänne ja tee se pian, pian, pian!"
Toisia kemuilijoita oli sillaikaa yhtynyt heihin. He huusivat
"Veljesmalja, veljesmalja! Anna sen oikean roiston juoda veljesmalja, muuten hän heitetään ruoaksi kaloille."
Niin tuotiin siis suunnattoman suuri veljesmalja. Lossimies tarttui kiinni toiseen sen korvaan ja nosti toisella kädellä kuviteltua servietin kaistaletta, tarjosi sen sitten sopivan ja vanhan järjestyksen mukaan Cantylle, jonka tuli tarttua toisella kädellään maljan vastakkaiseen korvaan ja toisella nostaa sen kantta, sillä tavoin noudattaen vanhaa tapaa. Tämä seikka jätti tietysti prinssin käden vapaaksi sillä hetkellä. Hän ei hukannut aikaa, vaan sukelsi, kun sukelsikin, ympäröivien säärien metsään ja katosi. Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi ollut melkein yhtä vaikea häntä löytää tästä aaltoilevasta elämänmerestä, kuin jos sen laineet olisit olleet Atlantin ja prinssi hukkuva viiden pennin lantti.
Hyvin pian hän käsitti tämän seikan ja tarttui heti omiin asioihinsa, huolimatta enää mitään Tom Cantysta. Pian hän myöskin käsitti toisen seikan. Sen näet, että erästä valheellista Walesin prinssiä hänen sijassaan juhlittiin kaupungissa. Hän teki helposti sen johtopäätöksen, että köyhä poika Tom Canty oli tahallisesti käyttänyt ihmeteltävän edullista tilaisuutta hyväkseen ja tullut vallananastajaksi.