Valtiosinetinvartia katsahti eukkoon kummastuneena, mutta ei virkkanut mitään. "Korkea herra", jatkoi vaimo syvästi vaikuttavalla, juhlallisella äänellä, "varokaa mitä teette. Te olette syvän kuilun äyräällä."
"Todellako?" sanoi valtiosinetinvartia, jonka ajatukset jälleen kääntyivät maan valtiolliseen tilaan. "Onko jotakin tullut teidän tietoonne? Joku salavehkeily tai salaliitto?"
"Ei, korkea herra. Ne, jotka semmoisia hankkivat, eivät kutsu neuvotteluihinsa vanhoja, sokeita eikä vaivaisia. Minun varoitukseni on toista laatua. Te olette kovin ankarasti kohdellut Ravenswoodeja. Uskokaa sanani he ovat tulista sukua, ja vaarallista on olla tekemisissä miesten kanssa, jotka ovat yltyneet rajuiksi."
"Vielä mitä!" vastasi valtiosinetinvartia. "Mitä meidän välillämme on ollut, se on ollut lain tekemää, ei minun. Ja lakiin heidän pitää vedota, jos tahtovat kumota sen, mitä olen tehnyt."
"Niin kyllä, mutta saattaapa olla, että he katselevat asiaa toiselta kannalta ja turvaavat oman käden oikeuteen, jolleivät muut keinot auta."
"Mitä te tarkoitatte?" virkkoi herra Ashton. "Eihän nuori Ravenswood suinkaan ryhtyne väkivaltaisiin vehkeihin henkeäni vastaan?"
"Jumala varjelkoon minua sanomasta semmoista! En tiedä siitä nuorukaisesta mitään, mikä ei olisi kunniallista ja rehellistä kunniallista ja rehellistä, sanoin minä olisipa pitänyt lisätä: laajasydämistä, jaloa, ylevää. Mutta hän on kuitenkin Ravenswoodin sukua ja saattanee 'odottaa aikaansa'. Muistakaa, herra, George Lockhartin kohtaloa."5
Valtiosinetinvartia vavahti, kun hänen mieleensä äkkiä johdatettiin tuo äskeinen hirmuinen murhatapaus. Mutta vanha vaimo jatkoi: "Chiesley, hänen murhamiehensä, oli lordi Ravenswoodin sukulainen. Ravenswoodin kartanon salissa, minun ja muiden ihmisten läsnä-ollessa, hän julkisesti ilmoitti päättäneensä tehdä sen hirmuteon, joka sitten tapahtuikin. Minä en voinut olla ääneti, vaikka semmoinen puhe ei sopinut minunlaiselleni palvelijalle. 'Te aiotte tehdä julman rikoksen', sanoin minä, 'josta saatte vastata viimeisenä tuomiopäivänä.' Koskaan en voi unohtaa, millainen hänen katseensa oli, kun hän vastasi: 'Silloin minun tulee vastata sangen monesta asiasta, ja otanpa vastatakseni tästäkin!' Sentähden minun hyvin sopii sanoa: varokaa, ettette lain kädellä liiaksi kovistele rajuluontoista miestä. Chiesleyn verta on Ravenswoodinkin suonissa, ja yhdessä ainoassakin veripisarassa on jo tarpeeksi tulta sytyttääksensä hänet siinä tilassa, mihin hän on joutunut minä sanon: kavahtakaa häntä!"
Vanha vaimo oli, lieneekö hän tehnyt sen tahallansa vai sattumalta, saanut herra Ashtonin pelkäämään. Salamurha, tuo hurja ja kauhistuttava apukeino, jota Skotlannin paronit muinaisina aikoina niin usein käyttivät, oli myös tänä aikana tullut kovin tiheästi käytäntöön milloin tavallista suurempi kiusaus oli yllyttimenä tai kun murhaajan mielenlaatu oli semmoiseen taipuvainen. Herra Ashton tiesi sen ja hän tiesi myös, että nuoren Ravenswoodin kärsimissä häväistyksissä saattoi olla kylliksi yllytystä tämmöiseen kostoon, joka usein on väärän oikeudenkäytön hirvittävä seuraus. Hän koetti Liisalta salata sydämessään liikkuvaa pelkoa; mutta se onnistui niin huonosti, ettei kukaan ihminen, vaikka olisikin luonnolta saanut tylsemmän älyn kuin tämä vanha eukko, olisi voinut olla huomaamatta, että tämä asia kovasti vaivasi herra Ashtonin mieltä. Hänen äänensä kuulosti kolkolta, kun hän vastasi Ravenswoodin nuorenherran olevan kunnian miehen, ja vaikka ei niin olisikaan, niin Chiesleyn kohtalossa oli muka kuitenkin tarpeeksi varoitusta jokaiselle, ketä haluttaisi omin käsin kostaa kärsimäänsä vääryyttä. Ja kiireesti lausuttuansa nämä sanat hän nousi ja läksi vastausta odottamatta.
NELJÄS LUKU
Vai hän on Capulet? Voi, siis mä sain
henkeni velaks viholliseltain!
Herra Ashton astui edelleen aivan äänetönnä. Hänen tyttärensä oli luonteeltaan ujo ja kasvatettu niiden periaatteiden mukaan, joita sen ajan nuorison mieleen teroitettiin, että nimittäin lapsen piti pelätä ja sokeasti totella vanhempiansa; hän siis ei uskaltanut häiritä isänsä mietteitä.
"Miten olet niin kalpea, Lucy?" kysyi isä äkkiä kääntyen häneen ja rikkoen äänettömyyden.
Sen ajan sopivaisuussääntöjen mukaan nuori neito näet ei silloin saanut lausua ajatustansa mistään tärkeästä asiasta, jollei erittäin kysytty Lucy ei saanut olla ymmärtävinänsä mitään siitä, mitä Liisa ja hänen isänsä olivat keskenään puhuneet. Hän sanoi siis kalpeutensa, jonka isä oli huomannut, johtuvan siitä, että hän pelkäsi metsähärkiä, joilla juuri tällä Ravenswoodin avaran metsästyspuiston kulmalla, missä kulkijamme par'aikaa astuivat, oli tavallinen syöntipaikkansa.
Näitä elukoita, muinaisajoilla Caledonian saloilla vapaasti samoilevien metsähärkien jälkeläisiä, pidettiin tavallisesti joitakuita "herruuden ylläpitämiseksi" jokaisen skotlantilaisen aatelisherran metsästysmailla. Muutamia nähtiin, niin tämänkin miespolven ihmiset muistelevat, viimeksi vielä kolmen suuren herraskartanon, nimittäin Hamiltonin, Drumlanrickin ja Cumbernauldin mailla. Ne olivat sekä kooltaan että väkevyydeltään paljon huonontuneet vanhasta juurestansa, mikäli voidaan päättää vanhojen aikakirjojen kertomuksista sekä niistä mahdottomista luurangoista, joita hyvin usein löydetään soita ja rämeitä kuivatettaessa. Urospuoli oli kadottanut uhkean, pörhöisen harjansa ja koko eläinrotu oli nyt pieni, hoikanlainen, karvaltaan harmaanvalkoinen tai pikemmin vaaleankeltainen, sarvet sekä sorkat mustat. Johonkin määrin oli näissä härissä säilynyt niiden esi-isien metsäläisluonto; niitä ei saatu kesytetyiksi, sillä ne eivät voineet kärsiä ihmisiä; ja ne kävivät usein vaarallisiksi, jos niitä varomattomasti lähestyi tai vallattomasti ärsytti. Tästä syystä ne on hävitetty yllämainituista paikoista, joissa ne muuten luultavasti olisi säilytetty skotlantilaisen salon omituisina asukkaina ja herraspuiston sopivina koristuksina. Pari sentään, jollen väärin muista, on vieläkin tallella Chillingham Castlessa Northumberlandissa, Tankervillen kreivin kartanon maalla.
Niinkuin sanottu, Lucy oli katsonut sopivaksi selittää kasvoillaan ilmenevät pelon merkit siten, että muka kolme, neljä tuommoista metsähärkää näkyi läheisyydessä, mutta hänen kalpeutensa todellinen syy oli aivan toinen. Sillä metsässä kävellessään hän oli hyvin tottunut näkemään metsähärkälaumoja; eikä siihen aikaan vielä, niinkuin tätä nykyä, pidetty syyttä ilmestyviä hermovavahduksia välttämättömästi nuoren herrasneidon tapoihin kuuluvina. Mutta puheenalaisessa tilaisuudessa Lucy sai pian syytä todelliseen pelkoon.
Juuri kun hän oli vastannut yllämainitulla tavalla ja ennenkuin isä vielä kerkesi moittia häntä tästä pelkurimaisuudesta, niin muuan härkä lieneekö neiti Ashtonin punainen päällysvaatteen väri suututtanut sitä vai muuten vain juolahtanut sen päähän joku niistä julmistumisen juonista, joihin metsähärät ovat niin helposti taipuvaiset, äkkiä erosi laumastaan, joka oli syömässä heinäisen, tiheään viidakkoon päättyvän nurmilakeuden yläpäässä. Eläin astui sen laidunmaalle tulleita kutsumattomia vieraita vastaan, ensin hitaasti, polkien maata sorkillaan, välistä aina mylvähtäen ja tonkien maata sarvillansa, ikäänkuin olisi tahtonut kiihoittaa itseänsä raivoon ja surmatyöhön.
Herra Ashton, joka huomasi näistä liikkeistä, että härkä alkoi tulla vaaralliseksi, tempasi tyttärensä käsivarren kainaloonsa ja rupesi kiireesti taluttamaan häntä pitkin metsätietä, toivoen näin pääsevänsä pois otuksen näkyviltä ja saapuvilta. Mutta tämä oli pahin keino, jonka hän olisi voinut keksiä; sillä härkä tämän paon rohkaisemana rupesi nyt ajamaan heitä takaa täyttä vauhtia. Lujempikin miehuus kuin valtiosinetinvartian olisi voinut masentua. Mutta rakkaus lapseen, "rakkaus, joka on kuolemaa väkevämpi", vahvisti häntä. Hän auttoi ja talutteli tytärtänsä yhä eteenpäin, kunnes Lucy, joka pelosta oli käynyt aivan voimattomaksi, vaipui maahan hänen viereensä. Ja nyt, kun hän ei enää voinut auttaa tyttärensä pakoa, herra Ashton kääntyi ympäri ja asettui Lucyn ja vimmaisen härän väliin, joka läheni täyttä vauhtia, takaa-ajon kiihkosta yhä vielä rajummaksi yltyen, ja oli enää vain muutamien askelien päässä heistä. Valtiosinetinvartialla ei ollut mitään asetta; hänen vanhuutensa ja korkea arvonsa olivat syynä siihen, ettei hän edes pitänyt kävelymiekkaa helistimenä vyöllään, niinkuin siihen aikaan aatelisherroilla oli tapana ja vähänpä semmoisesta olisikin ollut apua.
Näytti ehdottomasti siltä, että isä tai tytär tai molemmatkin joutuisivat uhkaavan surman uhriksi mutta pyssyn laukaus likeisestä viidakosta keskeytti yht'äkkiä härän juoksun. Luoti sattui niin tarkkaan selkärangan ja pääkallon liitospaikkaan, että haava, joka toisessa paikassa tuskin olisi hidastuttanutkaan härän juoksua, heti paikalla vaikutti kuolettavasti. Kauheasti mylvähdellen härkä horjahti vielä eteenpäin, pikemmin vauhtinsa kuin jalkojensa liikunnon voimalla, kunnes se oli kolmen askeleen päässä kummastuneesta herra Ashtonista. Siihen se sitten kellahti maahan, kaikki jäsenet mustassa kuolemanhiessä ja vavahdellen henkitoreissaan.
Lucy makasi pyörtyneenä maassa, tietämättä ihmeellisestä pelastuksestaan. Hänen isänsäkin oli melkein kuin pyörryksissä, niin joutuisasti ja arvaamattomasti oli uhkaava, välttämättömältä näyttänyt kuolema vaihtunut täydeksi vaarattomuudeksi. Hän katseli äänettömänä, hämmästyneesti ihmetellen eläintä, joka kuolleenakin yhä vielä näytti kauhistavalta. Niin hämärä oli vielä hänen käsityksensä siitä, mitä oli tapahtunut, että hän olisi luullut ukkosennuolen iskun syypääksi härän juoksun loppumiseen, jollei hän olisi huomannut miestä, joka seisoi viidakossa oksien peitossa lyhyt pyssy kädessään.
Tämä näky herätti hänet heti selvään tietoisuuteen tilastansa katse, jonka hän loi tyttäreensä, muistutti hänen mieleensä, että tässä oli apua tarvis. Hän huusi miestä, jota hän luuli joksikin metsänvartiaksi, ja käski hänen pitää huolta neiti Ashtonista sillä aikaa kun hän itse kävisi apua hakemassa. Metsämiehen lähestyessä herra Ashton näki, että hän oli vieras, mutta hänen mielensä oli niin liikuttunut, ettei hän voinut enempää häntä tarkastella. Muutamin kiirein sanoin hän käski metsämiehen, koska tämä oli väkevämpi ja notkeampi häntä itseään, kantaa nuoren neidon lähellä olevalle lähteelle, jona aikana hän sanoi itse palaavansa Liisan mökille apua hakemaan.
Mies, jonka parhaaseen aikaan tulleesta avusta heillä oli niin paljon syytä olla kiitollisia, ei näyttänyt aikovankaan jättää hyvää työtänsä kesken. Hän nosti Lucyn maasta syliinsä ja läksi kantamaan häntä metsän lakeita paikkoja myöten, polkuja pitkin, jotka hän näytti hyvin tuntevan. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli vienyt Lucyn perille asti ja asettanut hänet maahan runsasvetisen, kirkkaan lähteen partaalle. Tämä lähde oli ennen muinoin ollut goottilaistyylisten rakennusten kattama, suojelema ja koristama; mutta nyt oli sen katoksena ollut kupu särjetty ja hajallaan, ja vesisäiliönä ollut goottilaistyylinen allas oli hävitetty. Vesi kumpuili katotonna maan povesta ja juoksi polvitellen tietänsä särkyneitten veistokuvien ja sammaltuneitten kivien välitse.
Taru, joka ainakin Skotlannissa on alati valmis koristamaan ihmeellisillä kertomuksilla jokaisen itsessään merkillisen paikan, oli ollut keksivinänsä syyn, miksi tätä lähdettä oli pidetty niin suuressa kunniassa. Eräs Ravenswoodin herra oli muka kerran eräretkellä sattuessaan tälle paikalle kohdannut nuoren, ihanan neidon ja samoin kuin muinoin Numa-kuningas ihastunut tähän uuteen Egeriaan. He kohtasivat toinen toisensa perästäkin monta kertaa, aina auringonlaskun aikana, ja metsätytön suloisuus vahvisti vielä sitä rakkauden sidettä, jonka hänen muotonsa kauneus ensiksi oli solminut. Sitäpaitsi hänen käytöksensä salaperäisyys teki tämän suloisuuden ja kauneuden vieläkin viehättävämmäksi. Hän ilmestyi ja katosi aina aivan lähteen partaalla, josta rakastaja päätti hänen käsittämättömällä tavalla kuuluvan lähteeseen. Niinikään hän oli heidän yhdessäololleen määrännyt muutamia ehtoja, joihin näytti myös kätkeytyvän joku salaisuus. He kohtasivat toisensa vain kerran viikossa perjantai oli määräpäivä ja neiti sanoi Ravenswoodin herralle, että hänen oli aina pakko lähteä niin pian kuin iltakello soi kappelissa, joka kuului läheiseen, nyt jo aikoja sitten raunioksi hajonneeseen erakkoasuntoon. Ilmoittipa Ravenswood rippituolissa tämän eriskummallisen lemmenasiansa salaisuuden erakolle, ja Sakarias piti aivan varmana ja ilmeisenä, että herra oli paholaisen pauloissa ja surman suussa niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta. Kaikella saarnataidon voimalla hän teroitti tätä vaaraa paronille ja kuvasi mitä kauhistavimmalla tavalla, minkälainen tuo suloinen lähteenhaltija muka oikeastaan oli mielenlaatunsa sekä ulkomuotonsa puolesta, rohkeasti väittäen hänen olevan pimeyden valtakunnan asujaimia. Rakastaja kuunteli tätä itsepintaisen uskomattomana; mutta viimein, väsyneenä erakon lakkaamattomiin kehoituksiin, hän lupasi kuitenkin tutkia mielitiettynsä oikeata luontoa ja olentoa. Hän suostui Sakariaan ehdotukseen, että kun hän ensi kerralla taas olisi lähteenhaltijan seurassa, iltakelloa soitettaisiin puolta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti. Erakko näet väitti, mainiten väitteensä perusteeksi lauseita kirjasta Matteus Malleficarum (noitain vasara) sekä Sprengeruksen, Remigiuksen ynnä muiden oppineiden pimeydenvaltojentuntijain teoksista, että muka häijy henki, jos hänet tällä viekoituksella oli saatu viipymään yli aikansa, oli ilmautuva todellisessa helvetin asujaimen muodossaan rakastajan kauhistukseksi ja sitten katoava tulen välähdykseen ja tulikiven katkuun. Raimund Ravenswood suostui tähän koetukseen uteliaana näkemään miten oli käyvä, vaikka kuitenkin varmana siitä, että erakon luulo oli osoittautuva perättömäksi.
Määräaikana rakastajat kohtasivat toinen toisensa ja heidän yhdessäolonsa kesti yli tavallisen määrän, sillä munkki ei soittanutkaan iltakelloja tavalliseen aikaan. Haltijan muodossa ei tapahtunut mitään muutosta; mutta pitenevistä varjoista huomattuansa, että tavallinen iltakellojen soittoaika oli jo ohitse, hän tempautui tuskallisesti kiljahtaen irti rakastajansa sylistä, sanoi hänelle jäähyväiset ikiajoiksi ja katosi lähteeseen sukeltamalla. Vedestä hänen jäljestänsä nousevat kuplat olivat verestä punaiset, josta onneton paroni päätti, että hänen ajattelematon uteliaisuutensa oli saattanut tuon ihastuttavan salaperäisen olennon turmioon. Omantunnonvaivat ja suloisen neidon kaipaus kiusasivat häntä koko hänen elämänsä ajan, joka pian saikin loppunsa Floddenin taistelussa muutamia kuukausia myöhemmin. Mutta sitä ennen hän oli kadonneen haltijaneitonsa muistoksi koristanut lähteen, jossa tämä näytti asustaneen, ja rakentanut sen pienen kupukatoksen jonka jäännökset yhä vielä näkyivät hajallansa lähteen reunan ympärillä suojaksi, jotta sen vesiä ei päästäisi sotkemaan ja saastuttamaan. Tästä ajasta saakka Ravenswoodin suku muka oli alkanut hävitä.
Tämmöinen oli rahvaan suussa yleisesti liikkuva taru. Selittivätpä sitä sentään muutamat, jotka olivat olevinansa muuta rahvasta viisaammat, epäselväksi tarinaksi kauniin talonpoikaistytön kohtalosta, jota mainittu Ravenswood muka rakasti, mutta jonka hän mustasukkaisuuden puuskassa tappoi, jolloin tytön veri vuosi katoslähteeseen tällä nimellä lähdettä tavallisesti sanottiin. Toiset puolestansa arvelivat tämän tarun olevan vielä vanhempaa alkuperää ja syntyisin muinaisesta pakanallisesta uskonnosta. Mutta siitä asiasta olivat kaikki yhtä mieltä, että tämä paikka oli turmiollinen Ravenswoodin suvulle, niin että lähteestä juonti, jopa sen reunalle saapuminenkin, oli yhtä varmasti onnettomuutta tuottava mainitun suvun jälkeläisille kuin vihreissä vaatteissa käyminen Grahameille, hämähäkin tappaminen Bruceille tai maanantaisin Ord-joen yli meneminen S: t Claireille.
Tässä vaarallisessa paikassa Lucy Ashton taas veti ensimmäisen henkäyksensä pitkällisen, melkein kuoleman kaltaisen pyörtymisen jälkeen. Kauniina ja kalvakkana niinkuin tarussa mainittu lähteenhaltija viimeisenä tuskallisena hetkenään, kun hänen oli pakko erota rakastajasta istui hän nojautuen muutamaan kaivorakennuksen lohkareeseen, ja hänen viittansa, kastuneena vedestä, jota hänen suojelijansa runsaasti oli käyttänyt saattaaksensa hänet jälleen tointumaan, oli painunut niin ruumiinmukaiseksi, että neidon hoikka, ihana vartalo sitä selvemmin tuli ilmi.