Tämmöinen oli rahvaan suussa yleisesti liikkuva taru. Selittivätpä sitä sentään muutamat, jotka olivat olevinansa muuta rahvasta viisaammat, epäselväksi tarinaksi kauniin talonpoikaistytön kohtalosta, jota mainittu Ravenswood muka rakasti, mutta jonka hän mustasukkaisuuden puuskassa tappoi, jolloin tytön veri vuosi katoslähteeseen tällä nimellä lähdettä tavallisesti sanottiin. Toiset puolestansa arvelivat tämän tarun olevan vielä vanhempaa alkuperää ja syntyisin muinaisesta pakanallisesta uskonnosta. Mutta siitä asiasta olivat kaikki yhtä mieltä, että tämä paikka oli turmiollinen Ravenswoodin suvulle, niin että lähteestä juonti, jopa sen reunalle saapuminenkin, oli yhtä varmasti onnettomuutta tuottava mainitun suvun jälkeläisille kuin vihreissä vaatteissa käyminen Grahameille, hämähäkin tappaminen Bruceille tai maanantaisin Ord-joen yli meneminen S: t Claireille.
Tässä vaarallisessa paikassa Lucy Ashton taas veti ensimmäisen henkäyksensä pitkällisen, melkein kuoleman kaltaisen pyörtymisen jälkeen. Kauniina ja kalvakkana niinkuin tarussa mainittu lähteenhaltija viimeisenä tuskallisena hetkenään, kun hänen oli pakko erota rakastajasta istui hän nojautuen muutamaan kaivorakennuksen lohkareeseen, ja hänen viittansa, kastuneena vedestä, jota hänen suojelijansa runsaasti oli käyttänyt saattaaksensa hänet jälleen tointumaan, oli painunut niin ruumiinmukaiseksi, että neidon hoikka, ihana vartalo sitä selvemmin tuli ilmi.
Tuntoihinsa tultuansa Lucy heti ensi hetkenä muisti vaaran, joka oli pyörryttänyt hänet toiseksi hän muisti isänsä. Hän katsahti ympärilleen herra Ashtonia ei näkynyt missään. "Isäni isäni!", muuta hän ei saanut suustansa.
"Herra Ashton on täydessä turvassa", vastasi oudon miehen ääni, "hän on aivan vahingoittumaton ja tulee kohta tänne teidän luoksenne."
"Onko se oikein totta?" huudahti Lucy. "Härkä oli aivan likellä älkää pidättäkö minua minun pitää mennä isääni hakemaan!"
Lucy nousi lähteäkseen; mutta hän oli niin voimaton, ettei hän millään muotoa jaksanut täyttää aikomustaan. Päinvastoin hän oli kaatumaisillaan sille kivelle, jonka nojassa hän oli istunut, ja olisi luultavasti pahasti loukkaantunut oman onnensa nojaan jätettynä.
Vieras oli niin likellä, että hän, jollei tahtonut antaa tytön kaatua, ei voinut olla tempaamatta häntä syliinsä. Hän teki sen, vaikka hänessä ensi hetkellä ilmeni vastahakoisuutta, mikä tuntui sangen oudolta nuoressa miehessä, jolla on tilaisuus suojella kaunotarta. Näytti siltä kuin neidon ruumis, niin kepeä kuin se oli, olisi ollut liian raskas paino tälle nuorelle, väkevälle auttajalle. Sillä hän ei näyttänyt sydämessään tuntevan vähintäkään kiusausta pitelemään Lucya sylissänsä, vaan hän laski tytön samalle kivelle, mistä tämä oli noussut, ja peräytyi muutamia askeleita sanoen kiireisellä äänellä: "Herra William Ashton on täydessä turvassa ja tulee heti tänne. Älkää olko huolissanne hänen kohtalostaan sallimus on ihmeellisellä tavalla pelastanut hänet. Te, neiti, olette voimaton ettekä saa nousta ennenkuin tänne joutuu joku sopivampi auttaja kuin minä olen."
Lucy, joka nyt oli jälleen täydessä tunnossansa, loi vieraaseen tämän kuultuansa tarkkaavaisen katseen. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään, joka olisi voinut estää häntä tarjoamasta käsivartensa tukea nuorelle, hänen apuansa tarvitsevalle aatelisneidolle tai joka olisi pakottanut aatelisneitoa hylkäämään hänen apunsa. Eikä Lucy tälläkään hetkellä voinut sittenkään olla huomaamatta, että nuori mies näytti olevan vastahakoinen apua antamaan. Hänen metsästysnuttunsa mustasta verasta, vaikka sitä osaksi peittikin väljä, höllästi riippuva, tummanruskea viitta, saattoi nähdä, että hän oli herrasmies. Metsämiehen lakki ja siihen kuuluva musta sulka varjostivat hänen otsaansa ja osaksi peittivät hänen kasvojansa, jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat mustaveriset, säännölliset ja ilmaisivat jaloa, vaikka jotenkin synkkää mielialaa. Joku salainen suru tai kalvava vihantunne oli masentanut kevyen, huolettoman hilpeyden, joka tällaisille kasvoille olisi ollut luonnollinen. Mahdotonta melkein oli siis katsoa tähän mieheen ilman että salainen säälin tai pelon tunne heräsi, tai ainakin uteliaisuus ja epäilys, jotka ovat likeistä sukua edellisille tunteille.
Hänen näkynsä vaikutuksen, jonka kuvaamiseen meiltä on kulunut monta sanaa, oli Lucy ensi silmäyksellä tuntenut; ja heti kun hän oli kohdannut vieraan terävät, mustat silmät, hänen omansa kiintyivät maahan ujostelevan hämmennyksen ja pelon tunteen vallassa. Mutta puhuminen oli välttämätön asia, Lucy ainakin luuli sitä välttämättömäksi; vavahtelevalla äänellä hän siis rupesi puhumaan ihmeellisestä pelastuksestaan ja sanoi olevansa varma siitä, että vieras lähinnä Jumalaa oli se, joka oli pelastanut hänen isänsä samoin kuin myös hänet itsensäkin.
Nuori mies ei näyttänyt tahtovan kuulla näitä kiitollisuuden sanoja; hän vastasi vain keskeyttäen Lucyn puheen: "Minä jätän teidät, neiti", hänen äänessään oli jotakin jyrkkää, joka teki sen syvän soinnun ankaraksi, mutta ei tylyksi, "minä jätän teidät niiden suojaan, joiden suojelusenkeli te kenties tänäpäivänä olette ollut."
Lucy kummastui tätä kaksimielistä puhetta ja rupesi teeskentelemättömin kiitollisuudentuntein puolustamaan itseänsä sanoen, ettei hän millään lailla tahtonut pahoittaa pelastajansa mieltä, ikäänkuin semmoinen pahoitus olisi ollut mahdollinen. "Kiitollisuuteni ilmilausuminen", sanoi hän, "on minulta huonosti onnistunut sen näen selvästi, vaikken voi muistaa sanojani mutta viipykää toki siksi, kunnes isäni tulee kunnes valtiosinetinvartia tulee sallikaa ainakin, että hän saa lausua teille kiitoksensa ja tietää teidän nimenne!"
"Minun nimeni ei kuulu asiaan", vastasi vieras. "Teidän isänne tai herra William Ashton, niin sanon mieluummin saa sen sittenkin tarpeeksi pian tietää, sillä paljon iloa ei hänelle siitä juuri liene koituva."
"Te erehdytte", vakuutti Lucy hartaasti. "Kyllä hän on oleva kiitollinen sekä minun puolestani että omastaan. Te ette tunne isääni tai sitten te olette pettänyt minut perättömällä jutulla hänen pelastuksestaan, vaikka hän on joutunut tuon raivoisan eläimen uhriksi."
Tämän ajatuksen saatuaan päähänsä Lucy kavahti taas pystyyn ja yritti rientää sille lakeudelle, missä tapaus oli sattunut. Ja vieraan, vaikka hänessä auttamisen ja poistumisen halu taistelivat, täytyi inhimillisyyden nimessä vastustaa Lucyn lähtöä niin sanoin kuin teoinkin.
"Luottakaa aatelismiehen sanaan, kunnioitettava neiti, minä puhun teille täyttä totta. Teidän isänne on täydessä turvassa. Te voitte itse taas joutua vaaraan, jos uskallatte palata sille paikalle, missä metsäkarja oleskeli. Mutta jos tahdotte mennä", sillä Lucy, jonka päähän oli pistänyt, että isä yhä vielä oli vaarassa, astui hänestä välittämättä kiireesti eteenpäin, "jos te tahdotte mennä, niin nojautukaa edes käsivarteeni, vaikka minä kenties en ole sopivin mies teille tukea tarjoamaan."
Tästä lisäyksestä huolimatta Lucy tarttui hänen tarjoukseensa. "Jos te olette mies", rukoili hän, "jos olette aatelismies, niin auttakaa minua löytämään isäni! Te ette saa jättää minua teidän pitää tulla kanssani isäni kenties on kuolemaisillaan, sill'aikaa kun me tässä puhelemme!"
Ja kuulematta nuoren miehen anteeksipyyntöjä sekä selityksiä Lucy tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Hänellä ei näyttänyt nyt olevan mitään muuta mielessä kuin että hän vieraan käsivarresta saisi sen tuen, jota vailla hän ei olisikaan päässyt kulkemaan, ja myös se hämärä ajatus, että hän näin tehden estäisi nuoren miehen karkaamasta. Tällä tavalla hän pakotti, melkein veti vierasta eteenpäin, kun herra Ashton saapui paikalle, tuoden mukanansa sokean Liisan, palvelustytön sekä kaksi puunhakkaajaa, jotka hän oli kutsunut työstä avuksensa. Hänen ilonsa, kun hän näki tyttärensä vahingoittumattomana, vaikutti sen, ettei hän, niinkuin muuten olisi käynyt, kovin kummastunut nähdessään Lucyn astuvan yhtä tuttavallisesti vieraan miehen käsivarteen nojautuneena kuin jos hän itse olisi ollut taluttajana.
"Lucy, Lucy, kultaseni, oletko pelastunut? Voitko hyvin?" olivat ainoat sanat, jotka isä sai suustansa hartaasti syleillessään tytärtänsä.
"Minä voin aivan hyvin, Jumalan kiitos! Ja voin nyt vielä paremmin, kun näen teidätkin terveenä. Mutta tämä herra", lisäsi hän irtaantuen hänen käsivarrestaan ja vetäytyen syrjemmäksi, "mitäpä hän minusta arvellee?" Ja veri, joka sai kasvot sekä kaulan punoittamaan, ilmaisi selvästi, miten häpeissään Lucy nyt oli siitä, että hän niin rohkeasti oli vaatinut, oikeinpa pakottanut tätä apua antamaan.
"Tämä herra", virkkoi herra Ashton, "toivoakseni ei katune sitä vaivaa, jonka meidän tähtemme on nähnyt, kun vakuutan hänelle, että valtiosinetinvartia on hänelle kiitollisuudenvelassa kalleimmasta hyvästä teosta, jonka ihminen voi ihmiselle tehdä tyttäreni hengen pelastuksesta ja omankin henkeni pelastuksesta, sillä hän on meidät molemmat pelastanut uljuudellaan ja nopeudellaan. Hän varmaan on salliva, että pyydämme "
"Älkää pyytäkö mitään minulta, herra", lausui vieras tylyllä, torjuvalla äänellä. "Minä olen Ravenswoodin nuoriherra."
Seurasi äänetön hämmästyksen hetki, ja tuohon hämmästyksen tunteeseen yhtyi myös muita, pahempia tunteita. Nuori Ravenswood veti viittansa tiukemmalle ympärilleen, tervehti Lucyä ylpeästi ja mutisi muutamia jäähyväissanoja, jotka kuuluivat yhtä epäselvästi kuin ne vastahakoisesti lausuttiin. Sitten hän kääntyi pois heistä ja katosi heti viidakkoon.
"Ravenswoodin nuoriherra!" sanoi valtiosinetinvartia toinnuttuaan ensi hämmästyksestänsä. "Juoskaa jäljessä seisahduttakaa hänet pyytäkää, että hän vain hetkeksi tulisi puheilleni!"
Molemmat puunhakkaajat läksivät juoksemaan vieraan jälkeen. Mutta he tulivat heti takaisin ja ilmoittivat hämillänsä ja sammallellen, ettei herra ollut tahtonut palata takaisin. Herra Ashton kutsui toisen näistä miehistä hiukan syrjään ja kysyi tarkemmin, mitä Ravenswoodin nuoriherra oli sanonut.
"Senhän se juuri sanoi, ettei hän tule takaisin", vastasi mies varovasti, niinkuin ainakin älykäs skotlantilainen, joka ei tahdo olla vastenmielisen sanoman tuojana.
"Kyllä hän virkkoi jotakin muutakin, mies", sanoi herra Ashton, "ja minä tahdon tietää, mitä se oli."
"No sitten, korkea herra", virkkoi mies katsellen maahan, "sanoi hän mutta eipä juuri voine olla teistä hauskaa kuulla mitä hän sanoi, vaikka ei nuori herra luullakseni sillä mitään pahaa tarkoittanut."
"Se ei ole sinun asiasi, mies; minä tahdon kuulla hänen omat sanansa."
"No, olkoon niin", vastasi mies, "hän sanoi tällä lailla: sanokaa herra William Ashtonille, että kun ensi kerran taas kohtaamme toisemme, niin hän on kahta vertaa enemmän iloitseva erostamme kuin yhteentulostamme."
"Hyvä on", virkkoi valtiosinetinvartia, "hän tarkoittaa luullakseni jotakin vetoa, jonka me olemme lyöneet metsästyshaukoistamme se ei merkitse mitään."
Hän palasi tyttärensä luokse, joka nyt oli jo sen verran tointunut, että jaksoi astua kotiin. Mutta hermojen säikähdystä pysyvämpi oli vaikutus, jonka tämän kauhistavan tapauksen synnyttämät monenlaiset muistot tekivät Lucyn erinomaisen herkkään mieleen. Peloittavat näyt sekä unissa että myös hänen valveilla mietiskellessään saattoivat yhäti Lucyn mieleen tuon raivoisan eläimen muodon ja sen hirveän mylvinnän, kun se karkasi päälle täyttä vauhtia. Ja sitten syöksähti näissä näyissä Ravenswoodin nuorenherran hahmo koko luonnollisessa piirteiden ja ryhdin jaloudessaan Lucyn ja uhkaavan, väistämättömän kuoleman väliin. Muulloinkin taitanee olla hiukan vaarallista nuorelle neidolle, jos hän kovin usein ja kovin suurella mieltymyksellä sallii saman miehen muiston viivähdellä mielessänsä. Mutta Lucy ei voinut sitä välttää. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt nuorukaista, jolla olisi ollut niin romanttinen, viehättävä ulkomuoto ja olemus kuin nuorella Ravenswoodilla. Mutta vaikka hän olisikin nähnyt satoja, jotka olisivat tässä suhteessa olleet yhtä etevät tai vielä etevämmät, niin nuo muut eivät olisi kuitenkaan voineet kiintyä hänen sydämeensä samoin voimallisin vaaran ja pelastuksen, kiitollisuuden, ihmettelyn sekä uteliaisuuden sitein. Sanon "uteliaisuuden", sillä tietysti Ravenswoodin nuorenherran jäykkä, epäkohtelias käytös, joka ei lainkaan soveltunut hänen luonnolliseen ulkomuotoonsa ja liikkeittensä sulavuuteen, herätti Lucyssa kummastusta ja myöskin osaltaan vaikutti suuresti siihen, että muisto kiintyi hänen mieleensä. Lucy tiesi sangen vähän Ravenswoodista ja niistä riidoista, jotka olivat riehuneet nuorenherran isän ja hänen oman isänsä välillä; tuskinpa hänen siveä mielensä olisi voinut käsittääkään noista riidoista syntyneitä vihan ja katkeruuden tunteita. Mutta sen hän tiesi, että nuori Ravenswood oli korkeata syntyperää; että hän oli köyhä, vaikka korkean ja rikkaan suvun perillinen; ja Lucy tunsi mielessään voivansa käsittää sen ylpeydentunteen, josta johtui, että nuori Ravenswood oli vastahakoinen vastaanottamaan kiitollisuuden osoituksia perintökartanonsa ja perintömaittensa uusilta omistajilta. Olisiko hän yhtä jäykästi hylännyt heidän kiitollisuutensa ja välttänyt heidän tuttavuuttansa, jos herra Ashtonin pyyntö olisi lausuttu siloisemmin, vähemmin jyrkin sanoin, tai jos sitä olisi tehty mieluisammaksi sillä sulavuudella, jota naiset niin taitavasti osaavat panna puheisiinsa, kun he tahtovat lauhduttaa väkevämmän sukupuolen hurjia mielenpuuskia? Se oli Lucyn omalle sydämelle vaarallinen kysymys vaarallinen niin alkusyynsä kuin seuraustensakin puolesta.
Lucy Ashton sanalla sanoen kietoutui noihin mielikuvituksen pauloihin, jotka ovat kaikkein vaarallisimmat herkkäsydämisille nuorille. Aika, erilläänolo, toisten paikkojen ja kasvojen näkeminen olisivat luultavasti kyllä haihduttaneet sen ihannekuvan hänen sydämestään, niinkuin käy monen muunkin suhteen. Mutta Lucy pysyi yksinäisessä asuntopaikassaan, missä ei ollut mitään, joka olisi voinut häiritä hänen rakkaita kuvittelujansa. Tähän yksinäisyyteen oli varsinkin syynä se, että Ashtonin rouva paraikaa oli Edinburghissa jonkin valtiovehkeilyn menoa valvomassa. Herra Ashton itse oli luonteeltaan pikemmin harvapuheinen, seuraa karttava, eikä kutsunut luokseen vieraita muuten kuin valtiollisten hankkeittensa edistämisen tai arvonsa kannattamisen tähden. Ei sattunut siellä siis käymään ainoatakaan nuorta herraa, joka olisi voinut yhtä paljon tai vielä enemmän ihastuttaa kuin se ritarillisen täydellisyyden perikuva, joksi Ravenswoodin nuoriherra Lucyn mielessä oli muodostunut.
Näitä mielikuvittelujaan uneksiessaan Lucy tuhkatiheään kävi vanhan, sokean Liisan luona toivoen helposti saavansa eukon puhumaan tästä aineesta, jolle hän nyt varomattomasti oli suonut niin paljon sijaa ajatuksissaan. Mutta Liisa ei tässä asiassa tyydyttänytkään Lucyn toivoja ja haluja. Hän kyllä kernaasti ja innokkaasti puhui Ravenswoodeista yleisesti; mutta erinomaisen varovasti hän näytti karttavan kaikkea puhetta tämän suvun nykyisestä päämiehestä. Ja se vähä, mitä Liisa hänestä sanoi, ei ollut kaikin puolin niin hyvää kuin mitä Lucy oli toivonut. Eukko hämärin sanoin ilmaisi, että nuoren Ravenswoodin mielenlaatu oli tyly, leppymätön, että hän oli taipuvaisempi kostamaan hänelle tehdyn vääryyden kuin antamaan sen anteeksi. Ja Lucy suureksi pelokseen yhdisti Liisan hämärät sanat yllämainitusta vaarallisesta luonteesta siihen neuvoon, jonka eukko niin hartaasti oli lausunut hänen isälleen: "Kavahtakaa Ravenswoodia!"
Mutta olihan samainen Ravenswood, josta syyttä epäiltiin semmoista pahaa, todistanut nämä luulot perättömiksi heti sen jälkeen kun ne oli lausuttu ilmi olihan hän pelastanut herra Ashtonin sekä Lucyn hengen. Jos hänen mielessään väijyi semmoisia mustia kostontuumia, kuin mitä Liisa hämärine varoituksineen näytti luulevan, niin olisi hän siinä tilaisuudessa saanut vihantunteensa täydellisesti tyydytetyksi ilman että hänen itsensä olisi tarvinnut tulla syynalaiseksi. Hän olisi voinut vain hetkisen viivästää tarpeellista ja pelastavaa apuansa, niin yhtä välttämätön kuin kauhistuttava surma olisi tullut hänen vihollisensa osaksi hänen tarvitsematta käydä hänen kimppuunsa. Lucy päätti siis tästä, että jokin salainen ennakkoluulo tai myös vanhojen, onnettomien ihmisten tavallinen luulevaisuus oli syynä Liisan pahoihin ajatuksiin nuoren Ravenswoodin mielenlaadusta, koska ne eivät millään muotoa soveltuneet tämän herran jaloon käytökseen eivätkä hänen uljaaseen muotoonsa. Tälle selitykselle Lucy perusti toivonsa ja jatkoi edelleen lumoavan mielikuvittelukankaansa kutomista, joka oli yhtä ihana ja katoavainen kuin hämähäkinverkko, kun se ollessaan aamukasteen helmiä täynnä kimaltelee nousevan auringon säteissä.