Musta kääpiö - Вальтер Скотт 2 стр.

"Hohoh, hohoh!" sanoi Elliot, "enkö sanonut, ettei ainoastaan taulan puute tee teitä näin hiljaiseksi! No, no, enhän minä tahtonut loukata. Mutta yhdestä seikasta voisitte kuitenkin sallia ystävän huomauttaa teille. Vanhalla Ellieslaw'n herralla on suonissaan tuota muinaista sortajan verta paljon enemmän kuin teillä. Hän ei, uskokaa pois, tiedä mitään näistä uudenaikaisista rauhan ja siveyden ajatuksista. Hän pitää enemmän vanhan kansan hyökkäyksistä ja ryöstelemisistä, ja hänellä on takanaan hyvä joukko uljaita poikia, jotka ovat rohkeita ja vallattomia kuin nuoret varsat. Mistä hän saanee siihen tarpeelliset kolikot, sitä ei kukaan tiedä. Siellä eletään herroiksi ja paljon leveämmin kuin maakartanon tulot sallisivat; mutta oli miten oli, kyllä hän elämänsä maksaa. Katsokaa, jos maassa syntyy levottomuutta, niin kyllä hän ensimmäisenä nousee hänellä on tuo vanha riita teidän sukunne kanssa hyvässä muistissa. Pelkäänpä pahoin, että silloin hänen mielensä tekee käydä käsiksi Earnscliffin vanhaan torniin."

"Olkoon niin, Hobbie", vastasi nuori herra, "jos hänen mieleensä nousee tuo paha halu, niin kyllä minä koetan pitää puoliani vanhassa tornissa häntä vastaan samoin kuin minua paremmat miehet ovat kauan aikaa sitten siinä pitäneet puoliaan parempiakin miehiä vastaan."

"Se on oikein se on oikein nuo sanat olivat viimeinkin miehen puhetta", huusi uljas talonpoika; "ja jos näin todellakin kävisi, niin pankaa vain palvelijanne soittamaan tornin isoa kelloa. Silloin minä ja molemmat veikkoni ja Stenhousen pikku Davie, riennämme heti, ennen kuin pyssynpii kerkiää napsahtaa, teille apuun mukanamme kaikki se voima, minkä saamme kokoon."

"Kiitoksia paljon, Hobbie", vastasi Earnscliff, "mutta toivonpa sentään, ettei täällä meidän aikanamme enää synny tämmöistä luonnotonta ja epäkristillistä sotaa."

"Hyi, herra, hyi!" pisti Elliot väliin, "eihän se olisi muuta kuin pieni sisällissota, jonka sekä taivas että maa antaisivat kyllä anteeksi tämmöisessä erämaassa kuin tämä. Se olisi juuri seudun sekä seutulaisten luonnetta myöten,  emme me täällä aina voi rauhassa nahjustella niinkuin Lontoon porvarit ei meillä ole niin paljon tekemistä kuin heillä. Se on aivan mahdotonta, se!"

"Kuules, Hobbie", virkkoi nuori herra, "sinä, joka niin lujasti uskot yliluonnollisiin olentoihin, otat minun mielestäni taivaan nimen suuhusi täällä jokseenkin uhkarohkeasti, muistamatta missä paikassa me kuljemme."

"Mitä minä huolin Mucklestane-Moorista enemmän kuin tekään, Earnscliff?" tiuskaisi Elliot vähän närkästyneenä. "Onhan se totta että ihmiset kertovat tässä paikassa jonkinlaisten linnunpelättimien ja pitkänokkaisten eläinten kuljeksivan, mutta mitä minä niistä huolin? Minulla on puhdas omatunto eikä minua voida vetää edesvastuuseenkaan juuri muusta kuin ehkä jostakin liiasta sanasta tyttöjen seurassa tahi markkinatappelusta, eikä tuommoisista joutavista maksa vaivaa puhua. Olenpa minä, vaikka itse kehun, yhtä siivo poika ja yhtä rauhallinen "

"Entäs se reikä, jonka löit Dick Turnbullin päähän ja Wintonin Willie, jolle laskit panoksen vasten silmiä?" muistutti matkakumppani.

"Vaiti, Earnscliff, oikeinhan teillä on kaikkien ihmisten kepposet kirjassanne!  Paranihan Dickin pää jälleen, ja me aiomme ratkaista riitamme tappelemalla Jeddartissa pääsiäisenä, joten se asia on ikäänkuin suosiossa ja sovinnossa päätetty. Ja Willien kanssa ollaan jälleen hyvät ystävykset poika parka eihän siihen sattunutkaan kuin pari kolme haulia. Minä sallisin kenen hyvänsä kelpo ryypystä tehdä saman. Mutta Willie on alamaan4 sukua, mies rukka, ja pelästyi pahasti.  Ja mitä kummituksiin tulee, niin jos meille sattuisi joku vastaan tässä samassa paikassa "

"Mikä ei ole mahdotonta", keskeytti nuori Earnscliff, "koska tuossa teidän vanha noita-akkanne jo seisookin."

"Minä sanon", jatkoi Elliot närkästyneenä tästä muistutuksesta, "minä sanon, että jos se vanha ämmä itse nyt kohoaisi maasta eteemme tässä paikassa, niin en minä enempää Mutta Jumala varjelkoon, Earnscliff, mikähän tuo tuossa lienee?"

II LUKU

Näky, joka niin oli säikähdyttänyt nuorta talonpoikaa kesken hänen uljasta kerskailuaan, hämmästytti myös hetkeksi hänen kumppaniaan, vaikka tämä oli vähemmän taikauskoinen. Kuu, joka heidän keskustelunsa aikana oli noussut, "kahlaili pilvissä", seudun puheenpartta käyttääksemme, ja valoi vain hämärää, vähän väliä pimentyvää valoa. Tämmöinen valon heijastus, joka sattui tuohon suureen, harmaakiviseen patsaaseen, jota he juuri lähenivät, loihti heidän eteensä ihmisen näköisen, vaikka aivan kääpiömäisen haamun, joka hitaasti liikkui hajallaan olevien suurten, harmaitten kivien välissä. Se ei näyttänyt kulkevan niiden ohi, vaan siirtyi vain hitaasti ja epäröiden paikasta paikkaan, niinkuin se, joka kuljeskelee surullisia muistoja herättävässä paikassa. Tavan takaa tuo olento mutisi epäselvästi. Tämä kaikki soveltui niin hyvin kaikkiin tavallisiin kummitustaruihin, että Elliot hiukset pystyssä äkkiä seisahtui ja kuiskasi kumppaninsa korvaan: "Se on vanha Alice itse! Laskenko panoksen häntä kohti Jumalan nimeen!"

"Älä, Herran tähden, älä!" varoitti kumppani painaen alas pyssyn, jolla toinen jo tähtäsi. "Se on varmaan joku mielipuoli ihmisparka!"

"Mielipuolipa te itse lienette, kun aiotte mennä tuota lähelle!" virkkoi Elliot tempaisten kumppaniaan, kun tämä yritti lähteä. "Kyllä me vielä kerkiämme lukea jonkin rukouksen (jospa semmoinen nyt vain muistuisi mieleen) ennenkuin se ennättää tänne Jumalan kiitos, eipä sillä näytäkään olevan kovin kiire!" jatkoi hän rohkaisten mieltään, kun hän näki kumppaninsa aivan pelottomana, ja kun ei kummitus myöskään näyttänyt pitävän heistä suurta lukua. "Astua tassutteleehan se aivan kuin kana kuuman liesiraudan päällä. Kuulkaas, Earnscliff" (sen hän lisäsi hiljaisella äänellä), "kierretään tuolta ympäri, ikäänkuin metsäkaurista pyydettäessä pyrkisimme tuulen alle eihän suo tuossa upotakaan syvemmälle kuin polvea myöten, ja parempi vetelä tie kuin kummitus kumppanina."

Mutta Earnscliff, välittämättä kumppaninsa varoituksista ja nykäyksistä, kulki suoraan samaa polkua myöten, jota he tähän asti olivat astuneet, ja saapui pian ihmeellisen olennon lähelle.

Tuo olento, joka lähemmäksi tultaessa näytti pikemmin vain kutistuvan kuin suurenevan, ei ollut kooltaan täyttä neljääkään jalkaa pitkä, ja ulkomuodoltaan, sen verran kuin sitä tuossa hämärässä valossa saattoi erottaa, se näytti melkein yhtä leveältä kuin pitkältäkin, tai paremminkin pallon muotoiselta, sillä silminnähtävästi se oli jollakin tavalla viallinen. Nuori herra huikkasi kahdesti tälle ihmeellisen näköiselle olennolle, saamatta sanaakaan vastaukseksi. Hän huusi vielä kolmannenkin kerran huolimatta siitä, että hänen kumppaninsa koetti selittää hänelle, että heidän olisi parasta jatkaa matkaa eikä sen enempää häiritä näin eriskummallista ja yliluonnollista haamua. Kolmanteen kysymykseen: "Kuka olet? Mitä täällä teet näin yön aikana?" vastasi vihdoin ääni, jonka kimakka, ilkeä, pahalta sointuva kiljahdus sai Elliotin harppaamaan kaksi askelta taaksepäin ja hämmästytti myös Earnscliffiä: "Menkää tiehenne älkääkä kysykö mitään niiltä, jotka eivät teiltä mitään kysy!"

"Mitä teet täällä niin kaukana ihmis-asunnoista? Oletko eksynyt tieltä? Tahdotko tulla kotiini ('Jumala varjelkoon!' pääsi vasten tahtoakin Elliotin suusta), niin saat yösijan?"

"Mieluummin viettäisin yöni yksin Tarras-joen syvyyksissä!" kuiskasi taas Hobbie.

"Menkää tiehenne!" käski haamu, jonka ilkeä ääni suuttumuksesta vinkui vielä ilkeämmin. "En minä teitä tienoppaiksi tarvitse en minä yösijojanne kaipaa viisi vuotta sitten oli pääni viimeksi ihmiskaton alla, ja toivonpa että se silloin oli vihoviimeinen kerta!"

"Hän on hullu", virkkoi Earnscliff.

"Hän on aivan samannäköinen kuin vanha Humphrey Ettercap, läkkiseppä, joka hukkui näihin rämeihin noin viisi vuotta takaperin", vastasi hänen taikauskoinen kumppaninsa. "Mutta ei Humphrey sentään ollut näin kauhean paksu ja palleroinen."

"Menkää tiehenne!" käski olento, jota he niin uteliaasti tutkistelivat. "Teidän hengityksenne myrkyttää koko ilman ympärilläni teidän äänenne raatelevat korviani aivan kuin pistäisitte terävällä naskalilla!"

"Herra Jumala varjelkoon!" kuiskasi Hobbie. "Kuinka kuolleet voivat olla näin pahanilkisiä meitä eläviä kohtaan!  Mahtaapa tämänkin miehen sielu olla häijynlaisessa paikassa!"

"Tule veikkonen", sanoi Earnscliff, "sinua näyttää painavan raskas murhe; lähimmäisenrakkaushan vaatii, ettemme jätä sinua tänne yksin."

"Lähimmäisenrakkaus!" huusi haamu ilkeästi nauraen, "mistähän sinä tuon korean iskusanan keksit!  tuon ansan teeriä varten tuon tavallisen verhon, johon ihmisille aiotut ansat kätketään tuon syötin, minkä sisässä väijyy väkärauta hullu raukka, joka sen nielee, saa kyllä pian tuntea, että se on kymmenen vertaa terävämpi kuin kaikki ongenkoukut, joilla te herkutteluhalussanne viettelette eläviä surmaan!"

"Kuules, ystävä", virkkoi taas Earnscliff, "sinä et itse käsitä missä tilassa olet sinä kuolet tähän erämaahan, jollemme me sääliväisyydestä vie sinua väkisinkin kanssamme."

"Minä en siihen työhön suinkaan pane jalkaani enkä sormiani", sanoi Hobbie, "käyköön tuo kummitus omia teitänsä, Jumalan nimeen!"

"Minun vereni tahratkoon oman pääni, jos tähän kuolen", sanoi haamu; ja huomattuansa, että Earnscliff aikoi käydä häneen kiinni, hän lisäsi: "Ja sinun veresi tahratkoon sinun oman pääsi, jos minun vaatteitteni helmoihinkin kosket ja niihin ihmissaastaisuutesi tartutat!"

Kuu kajasti hetken kirkkaammin hänen näin puhuessaan, ja Earnscliff huomasi haamun kädessä olevan jonkin aseen, joka kylmässä kuutamossa välkähteli aivan kuin pitkän puukon terä taikka pistoolin piippu. Hullutusta olisi ollut, jos olisi yrittänyt tehdä väkivaltaa tuolle olennolle, jolla oli ase kädessään ja joka vielä lisäksi puhui näin vimmastuneena, varsinkin koska kumppanista ei ilmeisesti olisi ollut apua; sillä Hobbie oli jättänyt hänet yksin suorittamaan asiaansa kummituksen kanssa niin hyvin kuin taisi, ja astunut jo muutamia askeleita edemmäksi kotitietä myöten. Earnscliff kääntyi senvuoksi myös poispäin ja läksi kumppaninsa perästä. Kerran hän kuitenkin vielä katsahti tuohon hulluun mieheen, joka kohdattuaan ihmisiä oli ikäänkuin kiihtynyt pahimpaan vimmaan ja hyppeli hurjalla tavalla ison kivipatsaan ympärillä, päästäen kurkustansa niin kauheita huutoja ja kirouksia, että ne kajahtivat kauas pitkin avaraa autiota kangasta.

Molemmat metsämiehet kulkivat jonkin aikaa ääneti, kunnes tuo ilkeä kirkuminen oli jäänyt kuulumattomiin, vaikka ääni seurasikin heitä vielä jokseenkin pitkän matkan päähän Mucklestane-Moorin kivipatsaasta. Kumpikin mietiskeli itsekseen näkemäänsä. Vihdoin Elliot huudahti: "Kylläpä tahtoisin varmasti väittää, että tuo kummitus, jos se kummitus lie ollut, on sekä tehnyt että myös kokenut paljon pahaa lihassa ollessaan, koska hän tällä tavalla riehuu ja pauhaa kuolemansa jälkeen."

"Minusta hän näyttää olevan ihmisvihasta aivan hullu", virkkoi Earnscliff jatkaen omaa ajatusjuoksuaan.

"Vai ette te luulekaan häntä ruumiittomaksi henkiolennoksi?" kysyi Hobbie kumppaniltaan.

"Minäkö? En millään muotoa."

"No, olenpa minäkin osaksi sitä mieltä, että hän saattoi olla elävä, vaan, Jumala ties, en minä sentään mielelläni tahtoisi nähdä mitään, mikä olisi enemmän kummituksen näköinen."

"Oli miten oli", sanoi Earnscliff, "niin tahdon huomenna ratsastaa paikalle ja ottaa selkoa, mitä tuosta onnettomasta raukasta on tullut."

"Keskellä valoisaa päivääkö?" kysyi talonpoika. "No, Jumalan nimeen, sittenhän minäkin tulen kanssanne. Mutta tässä me olemme nyt kolmea mailia lähempänä Heugh-footia kuin teidän kotianne eikö olisi parasta että tulisitte kotiin kanssani, ja että minä lähettäisin rengin hevosella saattamaan sanaa teidän väellenne, että te olette meillä, vaikka luullakseni teillä ei kukaan muu taida odottaa teitä kuin palvelijat ja kissa."

"Tapahtukoon sinun tahtosi sitten, Hobbie veikkoseni", sanoi nuori herra, "ja koska en mielelläni soisi, että palvelijat olisivat huolissaan minun, puolestani, enkä myös, että kissimirri jäisi illallistansa vaille minun poissaoloni tähden, olisin sinulle hyvin kiitollinen, jos lähettäisit renkipojan viemään sanaa niinkuin lupasit."

"Kas niin, se oli ystävällisesti tehty, se täytyy tunnustaa. Te tulette todellakin meidän luoksemme Heugh-footiin? Hyvinpä siitä meidän väki ilahtuu, kun saa nähdä teidät, hyvin ne ilahtuvat!"

Sovittuaan tämän asian he kulkivat rivakasti kappaleen matkaa eteenpäin, kunnes heidän saavuttuaan jyrkän harjun kukkulalle Elliot huudahti: "Katsokaa, Earnscliff, minä tulen aina iloiseksi, kun joudun tälle paikalle näettekö tulen tuolla alhaalla, se loistaa isontuvan ikkunasta, missä mummo, meidän liukaskielinen vanha muorimme, aina istuu pyöritellen rukin ratasta. Ja tuo toinen tuli, tuo tuolla, joka liehuu ja liikkuu edestakaisin ikkunalta ikkunalle se tuikkii serkkuni, Grace Armstrongin talosta. Hän on kaksin verroin vikkelämpi liikkumaan talossa kuin minun sisareni sen nämä myöntävät itsekin, sillä sen hyväsydämisempiä tyttösiä kuin he ei ole nähty missään kanervikkokankaalla hyppimässä. Ja he sanovat itse ja sen mummokin vakuuttaa, että Grace on kaikista toimeliain ja kepeäjalkaisin koko kylässä, nyt kun mummo ei enää kykene paljoa liikkumaan. Minun veljistäni on toinen poissa kotoa. Hän on apulaisena herra rahastonhoitajan luona, ja toinen asuu Mossphadraigissa, meidän toisella vuokra-tilallamme hän osaa hoitaa taloutta siellä yhtä hyvin kuin jos minä siellä olisin."

"Onnellinen sinä, veli veikkonen, jolla on niin monta kelpo sukulaista."

"Olenpa niinkin Jumalalle kiitos hänen armostaan en minä sitä suinkaan tahdo kieltää. Mutta sanokaapa nyt minulle, Earnscliff, te, joka olette käynyt koulut ja Edinburghin yliopistot ja olette saanut mitä parhaan opin sanokaapa nyt minulle ei siksi että asia minua kovin koskisi mutta kuulin vain S: t Johnin katolilaisen papin ja meidän kirkkoherran väittelevän siitä talvimarkkinoilla, ja hyvin, totta tosiaan, he puhuivat kumpainenkin. Pappi sanoi silloin, että olisi muka lainvastaista naida serkkunsa; mutta minun mielestäni ei hän tuonut esiin raamatunpaikkoja todisteeksi puoltakaan vertaa niin hyvin kuin meidän kirkkoherramme meidän pastoria kehutaankin parhaaksi kirkkoherraksi ja saarnamieheksi täältä aina Edinburghiin asti! Mitä te siitä arvelette, lieneekö hän oikeassa?"

"Tietysti on naiminen, kaikkien protestanttisten kristittyjen opin mukaan, yhtä vapaata kuin Jumala sen sääsi leeviläislaissa. Senvuoksi, Hobbie, ei laki eikä uskonoppikaan voi asettaa mitään estettä sinun ja Grace Armstrongin välille."