"Hyi teitä pilkkakirvestä, Earnscliff!" vastasi hänen kumppaninsa, "itse te kiivastutte, hyvä herra, jos joku teihin hiukkasenkin kajoaa, vaikkapa vain kokkakirveen lappeellakin. Enpä minä muuten kysynytkään tuota Gracen tähden, sillä ei hän ole minun oikea serkkuni, vaan minun setäni vaimon tytär edellisestä aviosta, joten hän ei ole minulle likeistä sukua, ei edes kannonkaan takaa ainoastaan jonkinmoinen heimolainen. Mutta nyt me olemme jo Sheeling-mäellä annas kun ammun pois panokseni, että tietävät minun olevan tulossa, se on aina minun tapani. Ja jos olen saanut metsäkauriin, niin paukahdutan kaksi panosta, toisen metsäkauriin puolesta, toisen omastani."
Näin sanoen hän laukaisi pyssynsä, ja heti alkoi huoneissa liikkua kynttilöitä, vieläpä niitä pilkotti pihallakin. Hobbie Elliot osoitti Earnscliffille valoa, joka näkyi hiipivän asuntotuvasta ulkohuoneelle päin. "Se on Grace", virkkoi Hobbie. "Ei hän tule minua ovelle vastaan, sen takaan, mutta hän on ulkona muka katsomassa, onko illallinen noita väsyneitä koiraraukkojani varten valmis."
"Jos rakastat minua, niin rakasta minun koiraani!" vastasi Earnscliff. "Voi, Hobbie poika, sinua miekkosta!"
Nämä sanat hän lausui ikäänkuin huoaten, mikä ilmeisesti ei jäänyt hänen kumppaniltaan huomaamatta.
"Hei, saattaisivatpa toisetkin nuoret miehet olla yhtä onnellisia kuin minä! Näinpä kerran, miten neiti Isabella Veren kaula kääntyi erään herran puoleen, kun he sattuivat vastakkain Carlislen kilpa-ajoissa! Ken tietää, mitä kaikkea maailmassa vielä voi tapahtua!"
Earnscliff mutisi itsekseen jotakin vastauksen tapaista; mutta oliko se myöntämistä vai kieltämistä, siitä ei ollut aivan helppo saada selvää. Näyttipä melkein siltä, kuin puhuja mielellään olisi tahtonut pitää ajatuksensa salassa. He olivat nyt astuneet alas leveää kujaa, joka kierrellen pitkin jyrkän harjun rinnettä johti olkikattoisen, hauskannäköisen talon eteen, jossa Hobbie Elliot ja hänen omaisensa asuivat.
Oven suussa oli suuri joukko iloisia kasvoja; mutta vieraan läsnäolo pidätti monta kokkapuhetta, joilla saaliiton metsäkauriinpyytäjä oli aiottu ottaa vastaan. Vähäinen kahakka syntyi ovessa seisovan kolmen nuoren, sievän tyttösen kesken, joista kukin olisi tahtonut jättää toisille toimeksi vieraan saattamisen tupaan, kun jokaisella oli hätä päästä hiukan siivoamaan asuaan, sillä eihän toki sopinut näyttää itseään vieraalle nuorelle herralle huolimattomissa vaatteissa, jotka olivat aiotut vain oman veljen katseltaviksi.
Vihdoin Hobbie, toruttuaan heitä kaikkia muutamilla sydämestään lähtevillä sanoilla (Grace näet ei ollut joukossa), tempaisi kynttilän eräältä kyläkeikailijalta, joka seisoi siinä pidellen sitä sievästi leikitellen kädessään. Sitten hän saattoi vieraan perheentupaan eli saliin. Entisinä aikoina näet, kun asunto samalla oli puolustuslinna, oli perheentupa kivilakinen ja kivipermantoinen, tosin kostea ja synkkä nykyaikaisiin talonpoikaistupiin verraten, mutta sittenkin se näytti Earnscliffin mielestä rätisevän turve- ja suopetäjävalkean valossa erittäin hauskalta pimeään, kolkkotuuliseen harjuun verraten. Lempeästi ja usean kerran lausui hänet tervetulleeksi kunnioitettava vanha muori, perheen vanhin, joka istuen ison takan ääressä pajusta punotussa tuolissa johti nuorien talontyttärien sekä kahden, kolmen rivakan, taampana kuontaloitaan pyörittävän palvelustytön ilta-askareita. Hänellä oli päässä leveäsiipinen, korkea myssy ja yllä ruumiinmukainen, siisti, kotikutoinen villaleninki. Kun hänellä vielä lisäksi oli suuret, kultaiset vitjat kaulassa ja renkaat korvissa, näytti hän yhtä paljon rouvalta (hän olikin todella herrassukua) kuin talonpoikaiselta emännältä.
Niin pian kun hän oli tervehtinyt Earnscliffiä ja käskenyt laittaa kiireesti jonkin erikoisruoan illallisaterian lisäksi, alkoi hän sisarten kanssa pilkata Hobbie Elliotia sen johdosta, että tämä oli tyhjin käsin palannut metsäkauriinpyynnistä.
"Turhaan on Jenny pitänyt valkeaa vireillä keittiön takassa Hobbien saaliin varalta", virkkoi yksi sisarista.
"Turhaan tosiaankin, siskoseni", jatkoi toinen, "olisihan pohjakekäleestäkin,5 jos siihen oikein puhaltaisi, ollut kylliksi tulta meidän Hobbien saaliin paistamiseksi."
"Aivan niin, ehkäpä kynttilänliekissäkin, kun tuuli ei vain sitä liehuttaisi", lisäsi kolmas. "Jos minä olisin Hobbie, niin olisin tuonut saaliinani vaikka harmaan variksen sen sijaan, että näin kolmannen kerran tulisin kotiin ilman kauriin sarveakaan."
Hobbie katsoi toisesta toiseen, kuhunkin vuorostansa, kulmakarvat rypyssä, vaikka hyvänsävyinen nauru suupielissä tekikin nuo uhkaukset aivan tyhjiksi. Hän yritti sitten lepyttää heitä kertomalla mitä toveri oli heille luvannut.
"Minun nuorena ollessani", sanoi vanha rouva, "ei mies olisi kehdannut tulla kotiin vuoristosta, jollei metsäkauris olisi roikkunut hevosen kumpaisellakin kupeella, aivan kuin vasikat kuljeskelevalla lihanmyyjällä."
"Soisinpa hyvin, mummo, että ne olisivat jättäneet meillekin jonkin sorkan", vastasi Hobbie; "mutta luulenpa, että ne ovat ampuneet koko seudun putipuhtaaksi, nuo teidän vanhat ystävänne."
"Näetpä, että muut sentään vielä löytävät saalista, vaikka sinä et löydä, Hobbie", sanoi vanhin sisar iskien silmää Earnscliffille.
"No, no, tyttö, jokaisella koiralla on onnenpäivänsä älkää panko pahaksi tätä vanhaa sananlaskua, Earnscliff eikö minullekin toiste voisi sattua hänen hyvä onnensa ja hänelle minun vastoinkäymiseni? Sangen hauskaa tosiaan, kun kotimatkalla vielä kummitukset ja menninkäiset miestä pelästyttivät ei, niin en aikonut sanoa vaan oudoksuttivat. Ja sitten vielä pitää ottaa vastaan toruja naisilta, jotka koko pitkänä päivänä eivät ole tehneet yhtään mitään, paitsi pyöritelleet kapulan pätkää, josta langan pää riippuu, tai pistelleet ryysyihin reikiä."
Ja hän rupesi nyt, panematta lisää kovin paljon omiaan, kertomaan, minkälaisen oudon olennon he olivat Mucklestane-Moorilla kohdanneet. Hän lopetti sanoen, ettei hän puolestaan voinut oikein päättää mikä kumma se mahtoi olla: "Kukaties vaikka olisi ollut itse paholainen tai joku tuota vanhaa Peght-sukua, joka muinoin hallitsi tätä maankulmaa."
"Joku vanhoista Peghteistäkö!" huudahti vanha muori. "Ei, ei Jumala sinua vahingosta varjelkoon, lapseni! ei se ollut mikään Peght se oli itse Kankaan Musta Mies! Kirotut olkoot nuo pahat päivät! Mitähän varten häijyt henget tulevat taas esiin hätyyttämään tätä onnetonta maata, kun se oli nyt aloilleen asettunut ja kunnioitti lakia ja eli suloisessa rauhassa. Kirottu olkoon hän! Hän ei ole koskaan ennustanut hyvää tälle maalle eikä sen asukkaille. Isäni usein kertoi, että tuo kummitus ilmestyi samana vuonna kuin verinen Marston-Moorin taistelu taisteltiin, sitten taas Montrosen mellakan aikana, ja vihdoin ennen Dunbarin verilöylyä. Ja minun aikanani näkivät ihmiset hänet Bothwell Briggen taistelun aikana. Niinikään kerrotaan, että tuo näkijä Benarbuckin herra olisi puhutellut häntä vähää ennen Argylen maahantuloa, mutta siitä en ole varma se tapahtui kaukana läntisissä maakunnissa. Voi, minun lapseni! Hän ei koskaan ilmesty muulloin kuin pahoina päivinä muistakaa siis joka ainoa turvata häneen, jolta apu tulee rauhattomuuden päivinä!"
Earnscliff keskeytti vanhuksen puheen ja sanoi olevansa aivan varma siitä, että se henkilö, jonka he olivat nähneet, oli joku onneton mielipuoli eikä mikään näkymättömän maailman lähettiläs, joka oli tullut sotaa tai muuta pahaa ennustamaan. Mutta hänen mielipidettään ei otettu kuuleviin korviin, ja kaikki yhdessä kielsivät häntä palaamasta paikalle, niinkuin hänen aikomuksensa oli tehdä seuraavana päivänä.
"Voi, voi, lapsi kultaseni", virkkoi vanha rouva, joka sydämensä hellyydessä puhutteli äidin tavoin kaikkia, joita hän piti rakkaina, "teidän, Earnscliff, pitäisi vielä enemmän kuin muiden ihmisten olla varuillanne. Isänne murha ja sen jälkeen seuranneet käräjä-asiat sekä rahalliset tappiot ovat antaneet kovan kolauksen teidän talollenne ja tehän olette koko joukkonne kaunistus, se poika, joka on korjaava vanhan rakennuksen entiselleen (jos Jumala niin tahtoo) koko tälle seudulle kunniaksi ja sen asukkaille turvaksi. Teidän velvollisuutenne, enemmän kuin muiden, on olla puuttumatta ajattelemattomiin yrityksiin sillä teidän sukunne on aina ollut uhkarohkea ja siitä on tullut heille paljon turmiota."
"Mutta ettehän toki, ystäväni, suinkaan soisi, että minä pelkäisin lähteä aukealle kankaalle valoisalla päivällä?"
"Enpä tiedä", vastasi hyvä emäntä; "en minä suinkaan koskaan tahtoisi kieltää poikaani tai ystävääni käymästä käsiksi hyvään työhön, oli se ystävän asia tai heidän omansa semmoista kieltoa ei millään tavalla voisi tulla minun puoleltani eikä kenenkään muunkaan jalosukuisen puolelta. Mutta eipä tästä minun harmaasta päästäni tahdo lähteä se ajatus, että vaaran etsiminen, silloin kun ei asia meitä koske, on selvästi sekä lakia että myös Raamattua vastaan."
Earnscliff lakkasi väittelystä, koska hän ei kuitenkaan luullut voivansa pitää siinä puoliaan hyvällä menestyksellä, ja kutsu illalliselle keskeytti muutenkin keskustelun. Gracekin oli tullut näkyviin, ja Hobbie, luoden merkitsevän silmäyksen Earnscliffiin, istahti pöytään tytön viereen. Iloiset ja vilkkaat puheet, joihin vanha talonemäntäkin otti osaa vanhalle iälle niin sopivalla hyvänsävyisyydellä, palauttivat hetken kuluttua tyttösten poskille sen punan, jonka veljen kummitustarina oli karkoittanut. Ja he tanssivat ja lauloivat vielä illallisen jälkeen jonkin tunnin ajan aivan huolettomasti, ikäänkuin ei maailmassa olisikaan ollut kummituksia.
III LUKU
Maailmaa vihaan, ihmiskuntaa vihaan;
Soisinpa että koira oisit sä,
Niin voisin sua hiukan rakastaa.
Seuraavana päivänä, aamiaisen jälkeen, Earnscliff sanoi jäähyväiset vieraanvaraisille ystävilleen luvaten palata takaisin ajoissa, jotta hänkin voisi olla mukana syömässä metsäkaurista, joka hänen käskystään oli jo tuotu taloon. Hobbie oli myös sanovinaan jäähyväiset tuvan kynnyksellä, mutta pujahtikin sitten ulos toista tietä ja saavutti toverinsa harjun kukkulalla.
"Te aiotte lähteä sinne, Patrick-herra. Koira vieköön, en minäkään tahdo ruveta seuran pettäjäksi, vaikka mummo murisisi mitä hyvänsä. Minusta oli kuitenkin parasta hiipiä salaa pois, ettei eukko saisi vihiä aikomuksestamme. Hänelle ei saa tuottaa huolta millään muotoa ne olivat viimeiset sanat, jotka isäni lausui minulle kuolinvuoteellaan."
"Se on tietty, Hobbie", sanoi Earnscliff, "hän ansaitseekin sen, että pidätte häntä kunniassa."
"Totta tosiaan, mitä tähän asiaan tulee, niin hän olisi melkein yhtä paljon huolissaan teidän puolestanne kuin minun tähteni. Mutta ettekö todellakaan pidä liian uhkarohkeana mennä sinne takaisin? Eihän meillä ole sinne erikoista asiaa, sen te tiedätte."
"Jos minä uskoisin samaa kuin sinä, Hobbie", virkkoi nuori herra, "niin ehkäpä en huolisi puuttua tähän asiaan sen enempää. Mutta minä olen varma siitä, että yliluonnolliset ilmestykset ovat meidän aikanamme kokonaan lakanneet tai kumminkin tulleet aivan harvinaisiksi. Senvuoksi en tahdo jättää tutkimatta asiaa, josta ehkä vaivaisen, mielipuolen olennon henki voi riippua."
"No hyvä, jos te todella niin uskotte", vastasi Hobbie epäilevästi "ja tottahan on, että keijukaisetkin6 hyvät naapurit, niinhän minä aioin sanoa (sanovathan ihmiset, ettei niitä saa keijukaisiksi nimittää) joita ennen muinoin nähtiin illalla kisailemassa joka nurmikolla, eivät enää näyttäydy lainkaan niin usein kuin ennen. Minä en suinkaan voi vakuuttaa nähneeni koskaan ainoatakaan sellaista, vaikka kerran kyllä kuulin takaani suolta vihellyksen, joka oli aivan kuin kuovin kuikutusta. Mutta monta kertaa minun isäni näki heitä iltasella palatessaan kotiin markkinoilta ja varsinkin kun hänellä, kunnon miehellä, oli päässään tilkkanen viinaa."
Earnscliff oli mielissään, kun hän tästä puheesta saattoi nähdä, miten taikausko oli vähenemässä polvi polvelta. Ja he jatkoivat keskusteluaan näistä asioista, kunnes kivi, jonka mukaan paikka oli saanut nimensä, alkoi näkyä.
"Niin totta kuin viimeiselle tuomiolle pääsen!" virkkoi Hobbie. "Tuossapa tuo kuvatus yhä vielä maleksii! Mutta nyt on kirkas päivä, ja teillä on pyssy, ja onpa minullakin lihapuukkoni mukana ehkäpä siis uskallamme käydä hänen kimppuunsa."
"Älä, veikkonen, millään muotoa!" sanoi Earnscliff, "mutta, Jumalan nimessä, mitä kummia hän tuossa tekee?"
"Rakentaa kivimuuria harmaista hanhista siksihän noita suuria, hajallisia kiviä nimitetään ihme ja kumma, mokomaa en ikinä ole nähnyt!"
Astuttuaan lähemmäksi ei Earnscliffkään voinut olla myöntymättä kumppaninsa selitykseen. Olento, jonka he edellisenä yönä olivat nähneet, latoi hitaasti ja vaivalloisesti suuria kiviä päällekkäin, ikäänkuin pieneksi kiviaidaksi. Rakennusaineita hänellä oli yltäkyllin ympärillään, mutta työnteko oli sanomattoman vaivalloista, kun useimmat kivet olivat kovin suuria. Täytyi ihmetellä, miten hän lainkaan oli saanut liikutetuksi muutamia niistä, jotka olivat asetetut rakennuksen perustaksi. Nuorten miesten tullessa paikalle hän paraikaa väänsi voimainsa takaa saadakseen hyvin suuren kalliolohkareen siirretyksi, ja oli niin täydessä toimessa ja puuhassa, ettei hän huomannutkaan tulijoita, ennenkuin he olivat aivan hänen lähellään. Ponnistelussaan ja peuhatessaan saadakseen kiven nostetuksi määräpaikkaansa, osoitti hän tavatonta voimaa, mikä ei lainkaan ollut sopusoinnussa hänen pienen vartalonsa silminnähtävän viallisuuden kanssa. Jo voitetut vastukset todistivat hänellä olevan oikeat Herkuleen voimat, sillä muutamat noista kivistä, jotka hän oli saanut nousemaan, näyttivät vaativan ainakin kahden miehen voimaa ennenkuin olisi luullut niiden liikahtavan. Hobbien taikaluulo heräsi uudestaan hänen nähdessään kääpiön yliluonnollisen voiman.
"Olenpa melkein varma siitä, että tuo on muurarivainajan haamu katsos, minkälaisia mukurakiviä hän on pannut tuohon! Jos hän sittenkin on ihminen, niin olisipa hauska tietää, paljonko hän vaatisi syleltä työpalkkaa raja-aidan rakentamisesta! Semmoista tarvittaisiin Cringlehopen ja Shawsin välillä. Mies, hoi!" lisäsi hän, korottaen ääntänsä, "teet aika hyvää, lujaa työtä!"
Olento, jolle hän puhui, kohotti silmänsä, loi heihin kauhean katseen ja, ojennettuaan itsensä suoraksi, seisoi heidän edessään koko inhottavuudessaan. Hänen päänsä oli tavattoman iso, ja sitä peitti harjamainen takkutukka, jonka vanhuus oli jo osittain harmentanut. Hänen paksut, ulkonevat kulmakarvansa varjostivat pieniä, mustia ja teräviä silmiä, jotka vilkkuivat syvissä kuopissansa niin tuimasti, että olisi voinut luulla niiden ilmaisevan mielipuolisuutta. Muuten hänen ulkomuotonsa oli niin raaka ja karkeapiirteinen, että taiteilija varmaan piirtäisi sellaiseksi sadun jättiläisen. Sen lisäksi siinä oli vielä hillitön hurja, omituinen ilme, mikä usein on vaivaisille ominainen. Hänen vartaloaan, joka oli paksu ja hartiakas kuin tavallisen miehen, tuki kaksi suurta jalkaa. Mutta sääret ja reidet näytti luonto peräti unohtaneen, tai ainakin ne olivat niin kovin lyhyet, että ne peittyivät näkymättömiksi vaatteitten alle. Käsivarret, jotka päättyivät lujiin käsiin, olivat vahvat, ja ne kohdat, jotka paljastuivat työn teossa, olivat karkeitten, mustien karvojen peitossa. Näyttipä siltä kuin luonto olisi aikonut kaikki tämän olennon eri jäsenet jättiläisen raajoiksi, mutta sitten jostakin syystä puristanut ne kääpiön ruumiiksi, niin huonosti sopivat käsivarsien pituus ja ruumiin rautaiset voimat hänen vähäiseen varteensa. Pukuna hänellä oli jonkinlainen karkea, ruskea mekko, aivan kuin munkinkaapu, joka oli hylkeennahkaisella vyöllä vyötetty. Päässä oli mäyrännahkainen tai jostain muusta karheasta nahasta tehty lakki, joka teki kääpiön koko ulkomuodon vieläkin eriskummallisemmaksi ja varjollansa synkistytti kasvoja, joissa tavallisesti näytti asuvan yrmeä, ilkeä ihmisviha.