Mark Twain
Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja
KUOLONSINETTI
[Tämä kertomus puhuu siitä liikuttavasta kohtauksesta, josta mainitaan Carlyles'n teoksessa "Letters and Speeches of Oliver Cromwell." M.T.]
I
Se tapahtui Oliver Cromwellin aikana. Eversti Mayfair oli nuorin arvoisistaan upseereista tasavallan armeijassa, sillä hän oli ainoastaan 30-vuotias. Mutta niin nuori kuin olikin, oli hän vanha taisteluissa ahavoittunut ja tummentunut sotilas, sillä hän oli alkanut sotilaselämänsä seitsemäntoista vuoden vanhana; oli taistellut monissa tappeluissa ja niin askel askeleelta sotilaallisen urhoollisuutensa vuoksi voittanut korkean virka-asemansa ja saanut osakseen ihmisten arvonannon. Mutta nyt oli hän hyvin alakuloinen; muuan varjo oli pimentänyt hänen valoisan uransa.
Oli talvi-ilta, ulkona myrskysi ja oli pimeä, sisällä vallitsi alakuloinen äänettömyys, sillä eversti ja hänen nuori vaimonsa olivat keskustelleet surustaan, lukeneet iltalukunsa ja rukoilleet iltarukouksensa, eikä ollut enää mitään muuta tekemistä kuin istua käsikkäin ja tuijottaa leimuavaan tuleen ja ajatella ja odottaa. Heidän ei tarvitsisi odottaa kauan, sen he tiesivät, ja vaimoa pöyristytti se ajatus.
Heillä oli pikku tyttö Abby, seitsenvuotias, heidän epäjumalansa.
Hän tulisi pian hakemaan hyväyö-suuteloaan, ja eversti sanoi:
Kuivaa kyyneleesi ja näyttäkäämme iloisilta hänen tähtensä. Meidän täytyy silmänräpäykseksi unohtaa se mitä tulee tapahtumaan.
Kyllä, sen kyllä teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka on pakahtumaisillaan.
Ja meidän on alistuttava siihen kohtaloon, joka on osaksemme tullut, ja kestettävä se kärsivällisesti, hyvin tietäen, että mitä Hän tekee, sen tekee Hän oikeudenmukaisesti ja hyvässä tarkoituksessa
Ja me sanomme: tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin, minä voin sen sanoa koko ymmärrykselläni, koko sielullani toivon voivani sanoa sen myöskin sydämelläni. Voi, jos sen voisin. Jos tämä armas käsi, jota nyt puserran ja suutelen viimeistä kertaa
Hiljaa, rakkaani! Hän tulee!
Yöpukuun puettu kiharainen pikku olento tuli ovesta ja juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vasten, ja isä suuteli häntä tulisesti kerran, kaksi, kolme. Ei, isä, noin et saa suudella minua; sinä satutat hiuksiani.
Voi, minä olen niin pahoillani, kovin pahoillani, annatko minulle anteeksi rakkaani?
Kyllä, luonnollisesti, isä. Mutta oletko pahoillasi? Etkö ole olevinasi, vai oletko tosiaankin oikein kovin pahoillasi?
Kyllä, sen voit nähdä itsekin, Abby, ja hän peitti kasvonsa käsillään ja oli nyyhkyttävinään. Lapsi sai ankarat omantunnon tuskat huomatessaan, minkä surullisen tilan hän oli saanut aikaan, ja hän alkoi itse itkeä ja puristella hänen käsiään ja puhella:
Isä, ole nyt kiltti ja älä itke; ei Abby sitä tarkottanut, Abby ei enää milloinkaan tee niin. Kiltti pappa! Koettaessaan irroittaa hänen sormiaan huomasi Abby isänsä silmät sormien takaa ja huudahti:
Ahaa, sinä ilkeä isä, sinähän et itkekään! Sinä vaan teeskentelet!
Nyt menee Abby äidin luo; sinä et tee oikein Abbya kohtaan.
Hän aikoi solua pois sylistä, mutta isänsä kiersi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi:
Ei, jää minun luokseni, rakkaani; isä oli ilkeä ja tunnustaa sen ja on pahoillaan kas niin, anna hänen suudella pois kyyneleet ja hän pyytää Abbyltä anteeksi ja tekee kaiken, mitä Abby tahtoo häntä rangaistuksekseen tekemään; nyt on kyyneleet suudeltu kuiviin eikä kiharaakaan ole epäkunnossa ja mitä tahansa Abby vaan käskeekin
Niin solmittiin rauha, ja tuossa tuokiossa pääsi taas päivä näkyviin ja säteili kirkkaana lapsen kasvoilla, ja Abby taputteli isänsä poskia ja sanoi rangaistuksen:
Kertomus! Kertomus!
Hiljaa!
Vanhemmat pidättivät hengitystään ja kuuntelivat. Askeleita! Ne kuuluivat epäselvästi tuulenhuminan seasta. Ne tulivat lähemmäs, lähemmäs kuuluivat kovemmin, kovemmin menivät sitte ohi ja vaikenivat. Vanhemmat huokasivat helpotuksesta, ja isä sanoi:
Vai niin, vai kertomus? Hauskako?
Ei, isä; synkkä.
Isä tahtoi vaihtaa sen johonkin hauskempaan, mutta lapsi piti kiinni oikeuksistaan olihan näet sovittu, että hän saisi kaikki mitä käskisi. Isä oli rehellinen puritaanisotilas ja oli antanut lupauksensa hän tahtoi sen myöskin pitää. Abby sanoi:
Isä, älkäämme aina halutko hauskoja kertomuksia. Imettäjäni sanoo, ettei ihmisillä aina ole hauskaa. Onko se totta, isä? Hän sanoo niin.
Äiti huokasi, ja hänen ajatuksensa liitelivät vaan surun maailmassa.
Isä sanoi lempeästi:
Se on totta, rakkaani. Murheiden täytyy tulla; se on surullista, mutta totta.
Oi, kerro sitte tarina niistä, isä kolkko, niin että meitä pöyristyttää ja että meistä tuntuisi siltä kuin koskisi se juuri meitä. Äiti, tule lähemmäksi ja pidä kiinni Abbyn käsistä, niin että jos tarina on hyvin kamala, on meidän helpompi sitä kuulla, kun olemme lähekkäin. Nyt voit alkaa, isä.
Niin, oli kerran kolme everstiä
Älä, ajatteleppas! Everstejä olen nähnyt! Olethan sinäkin eversti, minä tunnen univormun. Jatka, isä.
Ja eräässä tappelussa olivat he rikkoneet käskyjä vastaan.
Nuo suuret sanat soivat hauskoilta lapsen korvissa ja hän katsoi isäänsä hämmästyneenä ja uteliaana ja sanoi:
Onko se jotain hyvää, isä?
Vanhemmat miltei hymyilivät ja isä vastasi:
Ei, se on jotain aivan toista, rakkaani. He olivat rikkoneet saamansa määräykset.
Onko se jotain?..
Se on aivan samaa. Heidän oli käsketty tehdä valehyökkäys muuatta vahvaa varustusta vastaan eräässä tappelussa, joka näytti jo menetetyltä, houkutellakseen viholliset syrjään ja tehdäkseen siten tasavallan joukoille tilaisuuden peräytymiseen, mutta innostuksissaan rikkoivat he käskyn, sillä valehyökkäyksen sijasta tekivät he tosihyökkäyksen, valloittivat varustuksen väkirynnäköllä ja voittivat tappelun, niin että päivästä tulikin voitonpäivä. Ylikenraali pahastui tuosta tottelemattomuudesta, moitti heitä kovin ja käski heidän saapua Lontooseen vastaamaan hengenrikoksesta.
Onko se suuri kenraali Cromwell, isä?
Kyllä.
Oi, hänet minä olen nähnyt, isä! Kun hän ratsastaa soturiensa kanssa suurella ratsullaan meidän talomme ohi, näyttää hän niin niin en tiedä miltä, mutta hän näyttää siltä kuin olisi tyytymätön, ja minä näen, että ihmiset pelkäävät häntä, mutta minä en pelkää häntä, sillä niin hän ei ole katsellut minua.
Ai sinua, pikku lörpöttelijä! No, everstit saapuivat vankeina Lontooseen ja pääsivät kunniasanaansa vastaan vapaiksi ja saivat tilaisuuden tervehtiä perheitään viimeisen kerran
Kuulkaa!
He kuuntelivat taaskin askeleita; mutta taas menivät ne ohi. Äiti painoi päänsä miehensä olkaan salatakseen kalpeutensa.
Ne tulivat tänä aamuna.
Lapsi terästi katseensa.
Oi, isä, onko tuo tosi kertomus?
On, rakkaani.
Oi, niin hauska! Voi, ne ovat aina vaan hauskempia. Jatka, isä.
Ei, äiti, rakas äiti itketkö sinä?
Älä välitä siitä, rakkaani; minä ajattelin niitä perheraukkoja.
Voi, älä itke. äiti; se loppuu kyllä hyvin, sen saat nähdä kertomukset loppuvat aina hyvin. Jatka, isä, aina siihen asti, että he elivät yhdessä onnellisina vielä monta vuotta; sitte ei hän itke enää. Saat nähdä, äiti. Jatka isä.
Ensin veivät ne heidät Toweriin ennenkuin päästivät heidät kotiin.
Towerin olen minä nähnyt! Me voimme nähdä sen täältä. Kiiruhda, isä!
Minä jatkan niin pian kuin voin nykyisissä olosuhteissa. Towerissa tutki heitä sotaoikeus tunnin ajan ja katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi ammuttaviksi.
Surmattaviksiko?
Niin.
Hyi, miten häijysti! Rakas äiti, nyt itket taas. Älä tee sitä, äiti; pian saa kertomus onnellisen käänteen, sen saat nähdä. Kiiruhda, isä, äidin tähden; sinä kerrot liian hitaasti.
Tiedän kyllä, että teen niin, mutta se tapahtuu senvuoksi, että minun täytyy niin usein keskeyttää ajatellakseni.
Mutta sitä et saa tehdä, isä; sinun on vaan jouduttava.
No niin ne kolme everstiä
Tunnetko heidät, isä?
Tunnen, lemmittyni.
Voi, jos minäkin tuntisin? Minä pidän eversteistä. Luuletko, että saisin heitä suudella?
Eversti vastasi hiukan epävarmalla äänellä:
Kyllä, yhtä heistä, rakkaani! No suutele minua hänen sijastaan.
Noin, pappa ja nämä ovat niiden toisten puolesta. Minä luulen, että saisin suudella heitä, kun sanoisin: minun isäni on myöskin eversti ja hän olisi tehnyt niinkuin te teitte, niin että se ei voi olla väärin, mitä tahansa sitte ihmiset sanovatkin, ja että teidän ei tarvitse ollenkaan hävetä. Silloin he kyllä antaisivat minun suudella eikö totta, isä?
Kyllä, Jumala sen tietää, lapseni!
Äiti! Sinä et saa, äiti! Pian tulee hän siihen kohtaan, missä käy hyvin. Jatka, isä.
Silloin olivat kaikki suruissaan niin, kaikki he olivat; minä tarkoitan sotaoikeuden herroja. Ja he menivät ylikenraalin luo ja sanoivat täyttäneensä velvollisuutensa sillä se oli heidän velvollisuutensa, ymmärräthän ja nyt he pyysivät, että kaksi everstiä armahdettaisiin ja ainoastaan yksi ammuttaisiin. Heistä riitti kyllä yksikin esimerkiksi armeijalle. Mutta ylikenraali oli hyvin ankara ja moitti heitä siitä, että he, täytettyään oman velvollisuutensa ja kevennettyään omantuntonsa, koettivat taivuttaa häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja siten tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, etteivät pyytäneet häneltä muuta kuin mitä itsekin tekisivät, jos olisivat hänen korkeassa asemassaan ja jos heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Se vaikutti häneen: hän vaikeni, seisoi ja mietti, ja ankaruus väheni hänen kasvoiltaan. Hän pyysi heitä odottamaan ja meni pieneen yksityiseen kamariinsa pyytämään rukoilemalla neuvoa Jumalalta; ja tultuaan takaisin hän sanoi: Vetäkööt arpaa. Se ratkaiskoon asian, ja kaksi heistä jää eloon.
No, tekivätkö he sen, isä, tekivätkö he sen? Ja kenen tulee kuolla? Voi miesparkaa!
Eivät. He kieltäytyivät.
Eivätkö he tahtoneet sitä tehdä.
Eivät.
Minkävuoksi?
He sanoivat että se, joka vetäisi onnettoman arvan, tuomitsisi itsensä kuolemaan vapaaehtoisesti, eikä se olisi muuta kuin itsemurha, miksi tahansa sitä kutsuttaisiinkin. He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kielsi itsemurhan. Sen tervehdyksen he lähettivät ja sanoivat, että tuomio voitaisiin panna täytäntöön milloin tahansa.
Mitä se merkitsee, isä?
Sitä että heidät ammuttaisiin joka ainoa.
Kuulkaa!
Puhallustako? Ei. Tram tram trum tram trum .
Avatkaa! Ylikenraalin nimessä!
Oi, isä, ne ovat sotilaita! Minä pidän sotilaista! Salli minun laskea heidät sisälle, isä, salli minun!
Hän hyppäsi alas sylistä, juoksi ovelle ja avasi sen ja huusi iloisesti: Tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Täällä he ovat, isä! Tarkk'ampujat! Minä tunnen tarkk'ampujat!
Sotilaat marssivat sisälle, asettuivat riviin ja laskivat kiväärinsä; heidän upseerinsa teki kunniaa, tuomittu eversti oli noussut ylös ja vastannut tervehdykseen, vaimonsa seisoi hänen vieressään kalpeana ja kasvonsa tuskan jäykistäminä, mutta muuten ilmaisematta suruaan, ja lapsi katseli sotilaallista näytelmää loistavin silmäyksin
Ensin pitkä isän, äidin ja lapsen syleily, sitte käsky: Eteenpäin Toweriin! Sitte läksi eversti kodistaan, säilyttäen sotilaallisen käyntinsä ja ryhtinsä; sotilaat seurasivat perässä ja ovi suljettiin.
Oi, äiti, eikö se loppunut hyvin? Minähän sanoin, että niin kävisi; nyt menevät he Toweriin ja siellä saa hän tavata heitä. Hän
Voi, anna kun syleilen sinua, pikkuraukkani!
II
Seuraavana aamuna ei murtunut äiti voinut jättää sänkyään; lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat keskenään silloin tällöin. Abby ei saanut tulla huoneeseen, vaan käskettiin hänet menemään ulos leikkimään äiti oli kovin sairas. Talvipukimiinsa puettuna meni Abby ulos ja leikki kadulla hetkisen; mutta sitte tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja epäoikeutetulta, että hänen isänsä saisi olla Towerissa sellaisessa tilaisuudessa, kuitenkaan mitään tietämättä. Sen täytyi muuttua; hän ottaisi itse asian huolekseen.
Tunti senjälkeen menivät sotaoikeuden jäsenet ylikenraalin luo. Hän seisoi tuimana ja selkä suorana, nojaten rystyillään pöytään, ja antoi merkin, että oli valmis heitä kuulemaan. Puhemies sanoi:
Me olemme kehottaneet heitä ajattelemaan, olemme kerjänneet ja rukoilleet heitä, mutta he pysyvät päätöksessään. He eivät tahdo vetää arpaa. He haluavat kuolla, mutta eivät tehdä syntiä uskontoa vastaan.
Ylikenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Hän seisoi hetkisen miettiväisenä, sitte hän lausui:
Kaikki eivät saa kuolla; heidän puolestaan on vedettävä arpaa.
Sotaoikeuden jäsenten kasvoilla kuvastui kiitollisuus.
Lähettäkää noutamaan heitä. Viekää ne tuohon huoneeseen. Asettakaa heidät vierekkäin kasvot seinää vasten ja kädet ristiin selän taa. Ilmoittakaa minulle, kun he ovat saapuneet.
Jäätyään yksin hän istuutui ja antoi käskyn ajutantilleen:
Menkää kadulle ja noutakaa sieltä tänne ensimäinen pieni lapsi, joka kulkee ohitse.
Mies oli juuri mennyt ulos ovesta, mutta palasi samassa takaisin saattaen Abbya, jonka vaatteet olivat aivan lumiset. Hän meni heti valtion päämiehen luo, tuon pelätyn miehen, jonka pelkän nimen kuullessaan maailman ruhtinaat ja mahtavat vapisivat. Abby kiipesi hänen polvelleen ja sanoi:
Minä tunnen teidät, herrani; te olette ylikenraali; olen nähnyt teidät, kun olette ratsastanut talomme ohi. Kaikki olivat peloissaan, mutta minä en pelännyt, sillä te ette katsonut minuun tuimasti muistatteko sen? Minulla oli ylläni punanen puku siniset nauhat etupietimissä. Ettekö muista sitä? Hymyily hälvensi ankaruutta protektorin kasvoilta, ja hän alkoi miettiä valtioviisasta vastausta:
Niin, anna kun katson minä
Minä seisoin aivan talon luona oman taloni luona, huomatkaa.
Kyllä, rakas pikkuystäväni, minun pitäisi hävetä, mutta tiedätkö
Lapsi keskeytti hänet moittien:
Ei, te ette muista sitä. Enhän minä ole unohtanut teitä.
Niin, minua hävettää tosiaankin, mutta nyt en sinua enää koskaan unohda, pikku ystäväni, siihen annan sinulle kunniasanani pantiksi. Tahdotko nyt antaa minulle anteeksi ja olla kanssani hyvä ystävä, nyt ja aina?