Niin, minua hävettää tosiaankin, mutta nyt en sinua enää koskaan unohda, pikku ystäväni, siihen annan sinulle kunniasanani pantiksi. Tahdotko nyt antaa minulle anteeksi ja olla kanssani hyvä ystävä, nyt ja aina?
Kyllä, sen minä tahdon, vaikka en voikaan käsittää, miten te voitte sen unohtaa; teidän täytyy olla hyvin huonomuistinen; mutta samaa minäkin olen väliin. Minun ei ole lainkaan vaikea antaa anteeksi, koska uskon, että te tahdotte olla hyvä ja tehdä oikein, ja minä luulen, että te olette myöskin kiltti mutta teidän tulee puristaa minua lähemmäksi itseänne, niinkuin isäkin tekee on niin kylmä.
Minä puristan sinua niin paljon kuin haluat, uusi ystäväni, joka tästälähin tulet aina olemaan vanha ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat minun pikku tyttöäni niin, hän on nyt sinua hiukan lyhempi mutta hän oli rakastettava ja herttainen ja solakka varreltaan niinkuin sinäkin. Ja hänellä oli sinun viehätyskykysi, pikku noita sinun vastustamattoman rakastettava, luottamuksellinen käytöstapasi niin hyvin ystäviä kuin vieraita kohtaan, tapa, joka tekee auliiksi orjiksi kaikki ne, joihin se kohdistuu. Hän lepäsi minun sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt; ja me olimme tovereita ja vertaisia ja leikimme keskenämme. On tuntunut ijäisyydeltä sen perästä kun se ihana taivas hälveni ja katosi, ja nyt olet sinä lahjottanut sen minulle takaisin. Ota vastaan taakkojen uuvuttaman miehen siunaus tämän johdosta, pikku olentoni, joka nyt minun levätessäni kannat Englantia olkapäilläsi!
Pidittekö hänestä ihan hirveän paljon?
Pidin, sen voit ymmärtää siitä että hän käski ja minä tottelin.
Te olette kerrassaan erinomainen! Haluatteko suudella minua?
Kiitollisena ja pidänpä sitä vielä päälle päätteeksi kunniana. Kas näin tämä on sinulle; ja tämä se on hänelle. Sinä pyysit, mutta olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat häntä ja minun täytyy totella, mitä sinä käsket.
Lapsi taputti käsiään ihastuneena tähän suureen ylennykseen sitte osui hänen korvaansa lähenevä ääni: marssivien miesten tahdikasta astuntaa.
Sotilaita, sotilaita, kenraali! Abby tahtoo niitä nähdä!
Sen saat, rakkaani; mutta odota silmänräpäys, minulla on annettavana sinulle eräs tehtävä.
Muuan upseeri astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi:
He ovat tulleet, teidän korkeutenne.
Hän kumarsi jälleen ja poistui.
Valtion päämies antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkosta ja yhden punasen; tehtävänä oli siis vetää sen everstin kuolinarpa, jonka tulisi kuolla.
Oi, miten tuo punanen on kaunis! Saanko ne?
Et, rakkaani, ne ovat aijotut toisille. Nosta tuon uutimen lievettä, sen takana on avonainen ovi; mene siitä sisälle, niin siellä saat nähdä kolme miestä seisovan rivissä selittäin sinuun, kädet selän takana näin kullakin toinen koura avoinna kuin malja. Pane yksi näistä sineteistä kuhunkin avonaiseen kouraan ja tule sitte takaisin minun luokseni.
Abby katosi uutimen taa ja protektori oli yksin. Hän sanoi nöyrästi:
Varmaankin lähetti minulle neuvottomalle tämän hyvän ajatuksen Hän, joka on ainoa saapuvilla oleva auttaja epäilijöille, jotka Hänen apuaan etsivät. Hän tietää, miten vaali on ratkaistava, ja on lähettänyt viattoman sanansaattajattarensa täyttämään Hänen tahtoaan. Joku muu voisi erehtyä, mutta Hän ei voi erehtyä. Ihmeelliset ja viisaat ovat Hänen tiensä siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!
Pieni keijukainen antoi uutimen pudota takanaan ja seisoi silmänräpäyksen ajan katsellen uteliaana oikeussalin järjestelyä ja sotilaiden ja vankien suoria vartaloita; sitte levisi ilonvälke hänen kasvoilleen ja hän lausui itsekseen:
Noistahan on isä yksi! Minä tunnen hänen selkänsä. Hänen täytyy saada kaunein!
Abby riensi iloisena heidän luokseen, pani sinetit avonaisiin käsiin, tirkisti sitte isänsä kainalon alta, näytti nauravat kasvonsa ja huudahti:
Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen antanut sen sinulle!
Isä vilkaisi tuohon onnettomuutta tuottavaan lahjaan, laskeusi sitte polvilleen ja painoi pienen viattoman pyövelinsä rintaansa vasten myrskyisen rakkauden ja liikutuksen valtaamana. Sotilaat, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki silmänräpäyksen ajan kauhusta kivettyneinä nähdessään tämän murhenäytelmän, sitte sattui tuo tuskallinen kohtaus heidän sydämiinsä, silmänsä täyttyivät kyynelillä ja he itkivät ujostumatta. Muutamia minuutteja vallitsi syvä ja juhlallinen hiljaisuus, sitte astui kaartinupseeri vastahakoisesti esiin, pani kätensä vangin olalle ja sanoi lempeästi:
Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuus käskee minua
Mitä? sanoi lapsi.
Minun täytyy viedä hänet pois. Olen niin pahoillani
Viedä hänet pois? Mihin?
Am am Jumala minua auttakoon!.. linnoituksen toiseen osaan.
Sitä ette saa tehdä. Äitini on sairas ja minä vien hänet mukanani kotiin.
Hän päästäytyi irti, kiipesi isänsä selkään ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.
Nyt on Abby valmis, isä menkää nyt.
Lapsiraukkani, minä en voi. Minun täytyy mennä heidän kanssaan.
Lapsi hyppäsi alas ja katseli kummastuneena ympärilleen. Sitte juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:
Minähän sanoin teille, että äitini on sairas, ettekö kuullut? Anna hänen mennä sinun täytyy!
Voi, lapsiparka, jospa Jumala sallisi, että voisin sen tehdä, mutta minun täytyy tosiaankin viedä hänet pois. Valmiiksi, sotilaat! Rivi suoraksi! Kiväärit lepoon!..
Abby oli poissa kuin salama. Silmänräpäyksen perästä palasi hän takaisin ja veti protektoria mukanaan. Kun tuo pelätty mies näyttäytyi, ojentuivat kaikki läsnäolijat suoriksi, upseerit tekivät kunniaa ja samoin sotilaat kivääreillään.
Estäkää heitä, kenraali! Äitini on sairas ja tahtoo isää kotiin ja minä olen sanonut niille sen, mutta ne eivät kuulleet minua ja nyt vievät ne hänet pois.
Ylikenraali seisoi kuin kivettyneenä.
Sinunko isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?
On, luonnollisesti sitä hän on aina ollut. Olisinko minä antanut sitä kaunista punasta jollekin muulle, kun niin paljon pidän hänestä? Enhän toki!
Kauhun ilme levisi protektorin kasvoille ja hän sanoi:
Voi, Jumala minua auttakoon! Saatanan juonien kautta olen tehnyt julmimman teon, johon ihminen koskaan voi tehdä itsensä syypääksi eikä ole olemassa mitään apua, ei mitään apua! Mitä voin minä tehdä?
Abby huusi levottomana ja kärsimättömänä:
Kyllä, te voitte sanoa, että ne päästävät hänet menemään.
Ja hän alkoi nyyhkyttää.
Sanokaa niille, että tekevät sen! Te pyysitte, että minä käskisin teitä, ja kun ensi kerran pyydän teitä tekemään jotain, ette sitä tee!
Lempeä valonkajastus kuvastui vanhoilta, karkeilta kasvoilta ja ylikenraali laski kätensä pikku tyrannin päälaelle ja lausui:
Jumalan kiitos, että annoin tuon pelastavan, ajattelemattoman
lupauksen! Ja kiitos, sinä kaikista lapsista rakkain, siitä että
Hänen johdattamanaan muistutit minua unohtamastani lupauksesta!
Upseerit, totelkaa hänen käskyjään hän puhuu minun puolestani.
Vanki on armahdettu, päästäkää hänet vapaaksi!
TAIVASKO VAI HELVETTI?
Vanki on armahdettu, päästäkää hänet vapaaksi!
TAIVASKO VAI HELVETTI?
I
Valehtelitko sinä?
Sinä sen tunnustat sinä tunnustat sen todellakin sinä valehtelit!
II
Perheeseen kuului neljä henkilöä: Margaret Lester, leski, kolmekymmentäkuusi vuotta vanha; Helen Lester, hänen tyttärensä, kuusitoista vuotias; rouva Lesterin naimattomat tädit, Hannah ja Hester Gray, kaksoset, kuudenkymmenenseitsemän vuoden ikäisiä. Valvoen tai nukkuen kuluttivat nuo kolme naista päivänsä ja yönsä jumaloimalla nuorta tyttöä; tarkkaamalla hänen hennon sielunsa väreitä hänen kasvojensa peilistä; virkistämällä omia sielujaan hänen kukoistavaa kauneuttaan katsellessaan; kuuntelemalla hänen äänensä sointua; kiitollisesti tunnustamalla, miten rikas ja kaunis oli heille maailma senvuoksi että Helen oli olemassa; kauhistumalla ajatellessaan, miten kolkoksi se tulisi, jos Helen, sen aurinko, sammuisi.
Luonnostaan ja sielustaan ja sydämestään olivat vanhat tantit tavattoman rakastettavia erinomaisia ja hyviä, mutta mitä tulee moraaliin ja esiintymistapaan oli heidän kasvatuksensa ollut niin tavattoman kaavamainen, että se oli tehnyt heidät päältäpäin nähden tuikeiksi, ellei sanoisi ankariksi. Heidän vaikutusvaltansa talossa oli suuri, niin suuri että äiti ja tytär mukautuivat heidän moraalisiin ja uskonnollisiin vaatimuksiinsa iloisina, tyytyväisinä, ihastuneina, ilman epäilystä. Oli jo tullut heidän toiseksi luonnokseen toimia sen mukaan. Tässä rauhallisessa paratiisissa ei niin ollen ilmennyt mitään epäsointuja, ei äreyttä, ei murinaa, ei sydämensuruja.
Valhetta ei siellä ilmennyt. Sitä ei voitu siellä ajatellakaan. Kaikki puhe liikkui siellä ehdottoman totuuden piirissä, raudankovan totuuden, horjumattoman ja säälimättömän totuuden, miksi tahansa seuraukset siitä muodostuisivatkaan. Viimein eräänä päivänä, asianhaarain niin vaatiessa, saastutti talon lempilapsi kielensä valheella ja tunnusti sen kyynelsilmin ja itseään soimaten. Eivät mitkään sanat voisi kuvailla tanttien hämmästystä. Oli kuin taivas olisi haljennut ja maa mennyt kappaleiksi yhdellä iskulla. He istuivat vierekkäin kalpeina ja totisina, tuijottivat tajuttomina rikolliseen, joka oli polvillaan heidän edessään, kasvot kätkettyinä ensin toisen, sitte toisen polviin, tyrskyen ja nyyhkyttäen, osanottoa ja unhotusta kerjäten, mutta mitään vastausta saamatta, nöyrästi suudellen ensin toisen kättä, sitte toisen, mutta nähdäkseen sen sitte vedettävän takaisin niinkuin nuo tahratut huulet olisivat niitä häväisseet.
Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, sanoi täti Hester jääkylmän hämmästyneenä:
Valehtelitko sinä?
Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, noudatti täti Hannah esimerkkiä huudahtaen puoleksi tukehtuneella ja kauhua ilmaisevalla äänellä:
Sinä sen tunnustat sinä tunnustat sen todellakin sinä valehtelit!
Siinä kaikki mitä he voivat sanoa. Tapaus oli uusi, ennenkuulumaton, uskomaton; he eivät voineet sitä ymmärtää, eivät tienneet, miten heidän tulisi sen suhteen menetellä, se mykistytti vähitellen heidän kielensä.
Viimein päätettiin, että syyllinen lapsi oli vietävä äitinsä luo, joka oli sairas ja jonka täytyi saada tietää, mitä oli tapahtunut. Helen kerjäsi, rukoili ja vannotti heitä, että häntä säästettäisiin tästä lisänöyryytyksestä ja että hänen äitiään säästettäisiin tästä surusta ja tuskasta, mutta se oli mahdotonta, velvollisuus vaati sen uhrin, ja velvollisuus on täytettävä ennen kaikkea, ei mikään voi vapauttaa velvollisuudesta, velvollisuuden kanssa on kaikki sovinnonhierominen mahdoton.
Helen kerjäsi ja rukoili ja sanoi, että synti oli hänen yksin, hänen äidillään ei ollut siinä mitään osaa miksi pitäisi siis hänen kärsiä sen tähden?
Mutta tantit olivat taipumattomia tunnollisuudessaan ja sanoivat, että lakia, jonka mukaan isäin synnit kostetaan lapsille, täydellä syyllä voitiin sovelluttaa myöskin päinvastaisessa järjestyksessä; senvuoksi oli aivan oikeutettua, että syntisen lapsen viaton äiti saisi kantaa oikeudenmukaisen osansa siitä surusta, tuskasta ja häpeästä, joka oli synnin tuottama palkka.
He menivät sairaan huoneeseen kaikki kolme.
* * * * *
Samaan aikaan lähestyi lääkäri taloa. Mutta vielä oli hän hyvän matkan päässä siitä. Hän oli taitava lääkäri ja hyvä ihminen ja hänellä oli hyvä sydän, mutta hänet täytyi tuntea vuoden ajan, voidakseen olla häntä halveksimatta, kaksi vuotta oppiakseen kunnioittamaan häntä, kolme vuotta oppiakseen pitämään hänestä ja neljä tai viisi vuotta oppiakseen häntä rakastamaan. Se oli pitkällinen ja kärsivällisyyttä kysyvä kasvatus, mutta se maksoi vaivan. Hänen vartalonsa oli pitkä; päänsä oli kuin leijonan, kasvonsa kuin leijonan, äänensä ja silmänsä tuikeat, molemmat väliin kuin naisen, väliin kuin merirosvon, aina mielialojen mukaan. Hän ei ollenkaan tuntenut seurustelutapoja eikä tutkinut niitä; puheensa, esiintymistapansa, ryhtinsä ja käytöksensä oli kaiken tavallisuuden vastakohta. Hän oli vilpitön äärimmäisyyteen asti; kaikista asioista oli hänellä mielipiteensä; ne olivat aina valmiit esitettäviksi, eikä hän ajatellut vähääkään sitä, josko hänen kuulijansa ne hyväksyivät eli eivät. Mistä hän piti, siitä hän piti ja ilmaisi sen selvästi; mistä hän ei pitänyt, sitä hän halveksi ja julisti sen julki vaikka katoilta. Nuoruusvuosinaan oli hän ollut merimies ja meren suolanen vesi väreili vieläkin hänen ympärillään. Hän oli luja ja rehellinen kristitty ja luuli olevansa paras koko maassa, ainoa, jonka kristinusko oli täysin terve, terveyttä luova, tervettä järkeä täynnä ja jossa ei ollut ainoatakaan lahoa kohtaa. Ihmiset, jotka tahtoivat olla hyvissä väleissä hänen kanssaan tai jostain syystä toivoivat, että hän olisi hyvällä tuulella, kutsuivat häntä "Kristityksi" sana, jonka kaunis kaiku soi kuin musiikki hänen korvissaan ja jonka iso alkukirjain teki häneen niin viettelevän ja eloisan vaikutuksen, että hän pimeässäkin voi nähdä sen soluvan ihmisten huulilta. Monet, jotka hänestä pitivät, polkivat omiatuntojaan jaloillaan ja käyttivät kursailematta aina tuota nimitystä häntä puhutellessaan, koska heistä oli hupaista tehdä kaikki voitavansa häntä miellyttääkseen; ja innokkaan ja sydämellisen ilkeästi oli hänen lukuisten vihamiestensä tapana kaunistella sitä nimitystä, kukittaa sitä, laajentaa se "Ainoaksi Kristityksi". Näistä nimityksistä oli jälkimäinen levinnyt laajemmalle, siitä pitivät kyllä huolta hänen vihamiehensä, jotka olivat suurena enemmistönä. Mitä tahansa tohtori uskoi, sen uskoi hän kaikesta sydämestään ja olisi taistellut sen puolesta joka tilaisuudessa, ja jos aika näiden tilaisuuksien välillä kävi väsyttävän pitkäksi, löysi hän kyllä keinoja sitä lyhentää. Hän oli hyvin omantunnonmukainen sovelluttaessaan käytäntöön jotenkin itsenäisiä mielipiteitään, ja minkä tahansa hän käsitti velvollisuudekseen, sen hän täytti, olipa se sitte yhtäpitävä ammattisiveyssaarnaajain mielipiteiden kanssa tahi ei. Nuorena merillä ollessaan oli hänellä ollut suuri taipumus kiroilemiseen, mutta kääntymyksen tehtyään piti hän sääntönä, jota aina noudatti, olla kiroilematta muulloin kuin erittäin harvinaisissa tapauksissa, jos sitä silloin velvollisuus nimenomaan vaati. Hän oli juonut jotenkin hurskaasti silloin kun oli merillä, mutta käännyttyään tuli hänestä pysyväinen ja ujostelematon ehdottoman raittiuden mies voidakseen olla esimerkkinä nuorille, ja sen ajan perästä joi hän harvoin, niin, eipä juuri koskaan, paitsi silloin kun se näytti hänestä velvollisuudelta tapaus, joita väliin voi sattua noin pari kertaa vuodessa, mutta ei koskaan esim. viittä kertaa.