Romeo ja Julia - Уильям Шекспир

Kaks perhekuntaa, yhtä kuuluisaa,
Veronassa on tapaus siellä, näet
Vihasta vanhast' uuteen vimmaan saa
Ja kansan verin tahraa kansan käet.
Katala kohtu noiden riitaisten
Kaks lempivää luo kovan onnen lasta,
Ja kurja loppu näiden poloisten
Sovittaa kuoloss' isäin vainon vasta.
Näidenpä kahden surman-suosimain
Kamalat vaiheet sekä isäin raivon,
Jonk' asettaa voi lasten kuolo vain,
Parissa tunniss' esitellä aivon.
Kuunnelkaa kärsivällisesti vaan,
Parantaa puutteet voimin koetetaan.

Toden totta, Yrjö, me emme anna hutikoida kanssamme.

Emme suinkaan, silloinhan olisimme hutikoita.

Näetkös, jos vimmastumme, niin hutikoimme heitä kalloon.

Huhdo ensin hutikka omasta kallostasi, ennenkuin sen menetät.

Minä isken vikkelästi, kun vauhtiin pääsen.

Mutta sinua ei saa niin vikkelästi vauhtiin.

Montaguen koirakin saa minut vauhtiin.

YRJÖ. Saada vauhtia on sama kuin paeta; mutta uljas mies pitää paikkansa; siis, jos vauhtiin pääset, niin ajat käpälämäkeen.

SIMSON. Sen talon koiratkin ajaa minut paikkani pitämään. Minä pidän seinää vasten kaikki Montaguen rengit ja piiat.

YRJÖ. Se osoittaa, että olet heikko raukka, sillä heikoimmat turvauvat seinään.

SIMSON. Oikein; ja senvuoksi vaimot heikompina astioina aina työnnetäänkin seinään.  Siis, Montaguen rengit tuustaan seinästä pois, ja piiat työnnän seinään.

Riita on herraimme ja meidän, heidän palvelijainsa, välillä.

SIMSON. Yhdentekevä; minä rupean oikein hirmuksi. Kun olen taistellut renkien kanssa, alan julmaksi piioille: otan heiltä piikuuden.

Piian-viranko?

Piian-viran tai piikuuden; käsitä miten tahdot.

Ne sen kyllä käsittävät, jotka sitä tuta saavat.

SIMSON. Minua he kyllä saavat tuta, niin kauan kuin seisoa jaksan; tiedetäänhän että olen kelpo lihamöhkäle.

Hyvä, ettet ole kala; jos kala olisit, niin olisit varmaan kapakala.
Paljasta pamppusi! Tuossa tulee Montaguen väkeä.

Pamppu on paljastettu. Haasta riitaa, minä turvaan selkääsi.

Mitä? Turvaatko selkäsi ja karkaat?

Älä pelkää.

Johan nyt! Minäkö sinua pelkäisin?

Pitäkäämme laki puolellamme; anna heidän alottaa.

Minä irmastelen heille ohi-kulkeissani; katsokoot asiaa miten tahtovat.

SIMSON. Ei, vaan miten uskaltavat. Minä näytän heitä sormella, joka on häpeä heille, jos sitä kärsivät.

Näytättekö sormella meitä, herra?

Minä näytän sormella, herra.

Näytättekö sormella meitä, herra?

Onko laki puolellanne, jos myönnän?

Ei.

En, herra, minä en näytä sormella teitä; näytän vain sormella.

Pyydättekö riitaa, herra?

Riitaako, herra? En, herra.

SIMSON. Jos sitä pyydätte, niin olen valmis. Minä palvelen yhtä hyvää herraa kuin tekin.

Ettekä parempaa.

Olkoon menneeksi.

Sano: parempaa; tuossa tulee yksi herrani sukulaisia.

Parempaa.

Se on valhetta.

Miekkanne esiin, jos olette miehiä! Yrjö, muista kerskaus-iskusi.

Erille hullut! Miekat tuppeen! Ette tiedä, mitä teette.

Mitä? Miekka maalla keskell' arkain moukkain?
Benvolio, käänny! Katso surmaas silmiin!

Vain rauhaa rakennan ma; tuppeen miekkasi
Tai käytä sitä erottaakses noita.

Kuin? Miekallako rauhaa? Sanaa tuota
Ma vihaan niin kuin helvettiä, sua
Ja Montague'ita! Pidä puoltas, akka!

    tappeluun; sen jälkeen porvareita, nuijat kädessä.)

Hei, nuijat, kirveet, keihäät tänne! Lyökää!
Alas Capuletit! Alas Montaguet!

Mitä melua? Hoi! Tänne miekkani!

Ei, sauva, sauva! Miksi miekkaa sinä?

Miekkani, sanon!  Vanha Montague
Tuoss' ilkkuin mulle säilää häilyttää.

Capulet konna!  Mennä minun suo!

Ei askeltakaan vihamiehes luo!

Kapinoitsijat, te rauhan vihamiehet!
Aseenne veljesverin ryvettäjät!
Mut ettekö te kuule?  Miehet, pedot,
Jotk' omain suonten purppuraiseen virtaan
Tuhoisen vimman liekit sammutatte!
Pois verisistä käsist' aseet nurjat,
Jos piinaa välttää tahdotte, ja kuulkaa
Vihaisen ruhtinaanne tuomio!
Sanasta joutavasta syntyneenä
Jo kolmasti on kolme kansais-sotaa
Sun tähtes, Capulet ja Montague,
Pois karkoittanut rauhan kaduiltamme.
Ja vanhain täytyi porvareimme heittää
Pois arvopuku, käsin vanhoin käydä
Keihääseen vanhaan, rauhan ruostuttamaan,
Vihaanne ruostunutta häätääkseen.
Jos katurauhan vielä rikotte,
Niin rauhansakon henkenne saa maksaa.
Täll' erää poistukaa te kaikki muut;
Te, Capulet, te käykää kanssani;
Ja Montague, te iltapuolla tulkaa
Keräjäpaikkahamme, vanhaan linnaan
Täst' asiasta lisää kuulemaan.
Pois kaikki, sanon, kuolon uhalla!

    Tybalt, porvarit ja palvelijat menevät.)

Ken herätti tuon vanhan riidan taas?
Benvolio, alustako olit läsnä?

Kun lähestyin, niin kiivaass' ottelussa
Näin vihollisenne ja teidän miehet.
Heit' aioin miekall' erottaa, mut silloin
Tuo hurja Tybalt tuli, miekka maalla,
Sähisten riidanhimosta, ja sillä
Pääns' ympäri hän huitoi, piesten tuulta,
Jok' ilkkui vain ja viuhui vammatonna.
Kun vuoroin siinä iskimme ja löimme,
Tul' avuks yhä lisää kummallenkin,
Siks kunnes prinssi kaikki erotti.

Oi, Romeoni! Missä lie hän nyt?
Hyv', ettei taisteluun hän yhtynyt.

Jo aikaa ennen, kuin tuo pyhä päivyt
Tähysti idän kulta-ikkunoista.
Levoton mieli maille minut vei;
Ja silloin sykomori-lehdossa,
Jok' antaa tuonne länteen kaupungista,
Näin poikanne jo kulkevan niin varhain.
Hänt' astuin kohti; vaan hän minut huomas,
Ja piiloon hiipi metsän tiheikköön.
Tunteitaan omistani arvaten,
Jotk' etsi paikkaa, miss' ei ihmist' ollut,
Kosk' itse olin itselleni liikaa,
Ma noudin mieltäni, soin saman hälle,
Näin ehdoin karttain ehdoin karttavaa.

Jo monin aamuin hänen siellä nähtiin
Lisäävän kyynelillään kastett' aamun
Ja paisuttavan pilvet huokauksillaan.
Mut heti kun kaikk'-eläyttävä päivä:
Tuoll' idän äärill' alkaa koittaren
Vuoteelta utu-uutimia nostaa,
Valosta kotiin hiipii synkkä poika,
Sulkeutuu yksin huoneesensa, salpaa
Armaalta päivänvalolt' ikkunansa,
Näin luoden itsellensä tekoyön.
Kamala mielen-synkkyys hälle koittaa,
Jos syyt' ei sen voi hyvät neuvot voittaa.

Syyn siihen tiedättekö, setä hyvä.

En tiedä, enkä häneltä saa tietää.

Kovalle oletteko hänet pannut?

Sekä itse että ystäväini kautta;
Vaan hän, tuo halujensa uskottu,
On itselleen kuin vilpitön, en tiedä
Mutt' ainakin niin salainen, niin vaiti,
Niin suoruutta ja julkisuutta vailla,
Kuin kateen madon syömä kukka-umppu,
Ennenkuin kauniin teräns' auki luo se
Ja sulons' auringolle pyhittää,
Jos tietäis vain, mik' alku on tuon vaivan,
Kyll' avun hankkisimme mielist' aivan.

Hän tuossa tulee; minut jättäkää;
Ma kyllä koitan häntä ripittää.

Oi, jospa tunnustuksen vakavan
Häneltä saisit!  Armas, tulehan!

Huomenta, serkku!

                  Päivä niinkö nuori?

Vast' yhdeksän.

                Oi, pitkäks käypi huoli!
Täält' isäkö niin joutuin läksi?

                                 Niin.
Mi huoli päiväs pitentää?

                          Sen puute,
Jonk' omistaminen ne lyhentäisi.

Sa rakastat?

             Ma puutun

                        Rakkautta?

Sen suosiota, jota rakastan.

Voi, että rakkaus, näöltään niin hellä,
Noin tyly on ja julma käsitellä!

Voi, että rakkaus, side silmillänsä,
Tien näkemättään löytää määränänsä!
Miss' atrioimme?  Voi!  Mi riita täällä?
Tok' älä kerro, kaikki olen kuullut.
Suur' viha on, mut rakkaus suurempi:
Vihaava rakkaus! Rakastava viha!
Sa kaikkisuus, mi tyhjäst' olet luotu!
Keveys raskas! Vakaa hullutus!
Kuvaton kaaos muodoist' ihanista!
Sa siipi lyijyinen, sa savu kirkas.
Sa tuli jäinen, terveys sa sairas!
Sa valvas uni, vastakohtas ihan!
Näin rakastan ja rakkauttain vihaan.
Et naura sa?!

              En, pikemmin ma itken.

Mit', armas sielu?

                   Armaan sielus tuskaa.

Niin, syytä siitä lemmen puuskaa.
Sydäntäin omat lemmen tuskat kaivaa;
Niit' enennät sä, jos sen kuorman vaivaa
Omillas lisäät. Ystävyytes tuo
Liikoihin tuskiin liikaa taakkaa luo.
Savua lemp' on, usmaa huokausten;
Kun kirkastuu se, tulta silmä säihkyy,
Kun hämmentyy se, kyynelvirta läikkyy.
Mit' on se muuten? Hulluus älyinen,
Vihava sappi, mehu metinen.
Hyvästi, serkku!

                 Seis! Ma seuraan sua;
Jos näin sa minut heität, loukkaat mua.

Voi! Itseni ma hukkasin; ei oo
Hän täällä, muualla on Romeo.

Ken lemmittys on, sano vakavasti.

Pitäiskö voihkaten mun kertoa se?

Kuin? Voihkatenko? Ei, vaan vakavasti.

Ahdista testamentti sairahalta;
Se kiusatulle tuntuu kiusaavalta!
Siis, serkku, vakavasti: naista lemmin.

Lik' osasin, kun lempiväks sun luulin.

Mik' oiva kyttä! Kultan' onkin kaunis.

Kultaiseen pilkkaan nopeammin sattuu.

Sivuitse ammuit! Nuol' ei Cupidon
Käy häneen, mieli Dianan häll' on.
Siveyden vahvass' asussa ei häntä
Satuta lapsen nuoli heikonläntä.
Pois lemmenpyyteen rynnäköt hän työntää
Ja riettaan silmän hyökkäykset, ja helmaans'
Ei vaihda kultaan, joka huiskaan hurmaa.
Oi, sulost' on hän rikas; köyhä vaan,
Kun aarteensa vie kanssaan kuolemaan.

Siis vannoi kieltäyvänsa naimisista?

Niin, ja se saituus suurt' on tuhlaamista.
Näet, kauneus, jäätyin hänen jäänsä alle.
Ei kauneuttaan suo jälkimaailmalle.
On liian viisas, liian kaunis vain,
Autuuden ansaitakseen tuskillain.
Pois lemmen vannoi hän, ja vala tää
Kun kaikui, kuollutt' elän elämää.

Mua kuule: unhota hänt' ajatella.

Sano, kuinka ajattelun unohtaisin.

Vapaus silmillesi suo: ne toisiin
Luo kaunokaisiin.

                  Ah, se keino hänen,
Tuon valion, vain lisäis viehätystä.
Nuo onnen naamarit, jotk' ihatarten
Saa otsaa suudella, ne mustuudellaan
Tuo mieleen peittämänsä ihanuuden.
Soaistu mies ei unhottaa voi näön
Kallista, hukattua lahjaa. Näytä
Minulle nainen ihanimman kaunis,
Sen kauneus on vaan näyte, joka näyttää
Ken tuota ihanint' on ihanampi.
Hyvästi! Unhotust' et neuvo mulle.

Sen teen, tai kuolen velkapäänä sulle.