Romeo ja Julia - Уильям Шекспир 2 стр.

Ja sama sakko pantu Montaguelle
Kuin minulle; en luulis sopuisuutta
Miehille meidän ikäisille työlääks.

Teill' arvoisa on kummallakin maine.
Ja pitkällistä riitaanne on sääli.
Vaan mitä sanotte mun kosintaani?

Ma sanon samaa, mitä sanoin ennen:
Viel' outo lapseni on maailmassa,
Hän tuskin neljäätoist' on vuotta nähnyt.
Kaks kesää kukkinensa kuolkohon,
Ennenkuin kypsä morsioks hän on.

Moni nuorempi on onnellinen äiti.

Liiaksi varhain naitu varhain kuihtuu.
Maa kaikki nieli toivoni, pait hänet,
Hän ainut maallinen on aartueni.
Mut kosikaa, ja tyttö voittakaa,
Mun tahton' hänen mieltään noudattaa.
Jos myöntyy hän, niin valinnalle naisen
Ma suostumuksen annan sointuvaisen.
Illalla meill' on perhejuhla nyt,
Johonka vieraaks olen pyytänyt
Mont' ystävääni; joukon lisäks tulkaa
Te myös, ja kaikkein tervetullein olkaa.
Maan tähtiä tän' yönä mökissään
Heloittaa, taivaan tähdet himmentäin.
Mi reippahan on nuorukaisen huvi,
Kun ramman talven kantapäille suvi
Sirokas astuu, ilon samanlaisen
Tän' yönä monen kukkaposki-naisen
Seurassa saatte nähdä, kuulla heitä,
Valita sen, jok' enin lumoo teitä.
Myös tyttäreni muiden sarjass' on
Lukuna, vaikka laskuss' arvoton.
Mua seuratkaa!  Käy, poika, ahkeroiden
Veronaa pitkin, etsi niitä, joiden
On nimet tuohon kirjoitettu,

Talooni heitä, tervetulleiks sano.

PALVELIJA. Etsi niitä, joiden on nimet tuohon kirjoitettu! Kirjoitettu on, että suutari pysyköön kyynärässään ja räätäli lestissään, kalastaja sudissaan ja maalari verkossaan. Mutta minun on määrä saada selko niistä henkilöistä, joiden nimet on tuohon kirjoitettu, enkä mitenkään voi selkoa saada, mitä nimiä se kirjoittaja-henkilö siihen on kirjoittanut. Pitänee mennä kirjan-oppineitten tykö. Kah, parahiksi ihan!

Tai maarin! Liekin kautta liekki kuolee,
Ja kipu haihtuu uuden kivun kautta;
Jos pyöry huimaa, pyörrä vastapuoleen,
Uus tuska toivottomaan tuskaan auttaa.
Sa silmäs uuteen tartunnaiseen luo,
Niin haihtuu vanhan tuima myrkky tuo.

Ois rautalehti oivallista tuohon.

Mihinkä?

         Taittuneesen sääriluuhus.

Oletko hullu, Romeo?

                     En hullu,
Vaan kahlehdittu pahemmin kuin hullu,
Vankeuteen suljettu ja ilman ruokaa,

Hyv'iltaa poika!

                 Jumal' antakoon!
Suvaitkaa, osaatteko lukea?

Kurjuudestani kohtaloni kyllä.

PALVELIJA. Sen olette kai oppinut ilman kirjaa. Mutt' sanokaa: osaatteko lukea suoraan kirjasta?

No, jos vain kirjaimet ja kielen tunnen.

Puhutte suoraa kieltä. Herran haltuun!

"Signor Martino rouvineen, tyttärineen; kreivi Anselmo ja hänen ihanat sisarensa; leski-paroonitar Vitruvio, signor Placentio ja hänen herttaiset veljensä-tyttäret; Mercutio ja hänen veljensä Valentino; setäni Capulet rouvineen, tyttärineen; kaunis veljeni-tytär Rosalina; Livia; signor Valentio ja hänen lankonsa Tybalt; Lucio ja hilpeä Helena."
Ihana seura! Mihin heitä kutsut?

Illalliselle.

Illalliselle mihin?

Meidän taloon.

Kenen taloon?

Isäntäni.

Niin tosin, kun en kysynyt sit' ennen.

Nyt sanon teille asian kysymättänne. Isäntäni on se suuri, rikas
Capulet, ja, jos ette ole Montaguen sukua, pyydän teitäkin viinimaljaa
kallistamaan. Jumalan haltuun!

Samoissa Capuletin juhlapidoiss'
Illastaa hempus, kaunis Rosalina,
Ja muut Veronan kaunottaret kuulut.
Käy sinne, vilpittömin silmin vertaa
Johonkin toiseen muotoa tuon armaan,
Niin korpiks joutsenesi luulet varmaan.

Jos silmän' hurskas usko totuutta
Noin pilkkaa, liekiks kyyneleeni tulkoot,
Ja kosk'ei kuolleet itkun virrassa,
Nuo kirkkaat harhalaiset tuleen kuolkoot!
Hänt' ihanampi! Mointa eläissään
Ei nähnyt kaikki-näkevä päiväkään.

Näit suloisena hänet ainoastaan,
Hänt' yksin silmin vuoroin punniten,
Vaan tuolle silmäis kidevaa'allen
Aseta kultas toista neittä vastaan,
Mi loistoaan luo illan pitohon,
Niin hyv' on tuskin, ken nyt paras on.

Ma sua seuraan, muit' en katsomaan,
Vaan oman kullan loistett' ihaamaan.

Miss' on mun tyttäreni! Kutsu häntä.

Kautt' impeyteni kaksitoistiaana,
Juur' häntä kutsuin.  Tänne, eukkoseni!
Tupuni!  Jesta! Miss' on tyttö? Julia!

Mik' on? Ken kutsuu?

                     Äitinne.

                              Täss' olen.
Mit', äiti, tahdotte?

                      On seikka tämä:
Mut jätä meidät, imettäjä, hetkeks.
Salaista meillä on.  Ei, jää vain tänne:
Kun mietin tarkemmin, saat läsnä olla.
Jo Juliall' on ikää, niinkuin tiedät.

Sen, totta vie, ma sanon tunnilleen.

Hän neljäätoist' ei vuotta ole vielä.

Vetoa neljätoista hammastani,
On totisesti niitä neljä vain,
Hän neljäätoist' ei ole. Kuinka paljon
On Pietariin?

              On päälle kahden viikon.

No, päälle taikka vaille; Pietarina
Hän täyttää neljätoista. Hän ja Sanna
Herrassa levätköön!  ol' yhtä vanhat.
Niin, taivaass' on nyt Sanna; liian hyvä
Hän oli mulle. Mutta, niinkuin sanoin,
Hän Pietarina täyttää neljätoista.
Niin maarin, niin; sen vielä hyvin muistan:
Maanjäräyksest' on yksitoista vuotta;
Ja sinä vuoden päivänä en koskaan
Sit' unhota ma häntä vieroitin.
Malia olin rinnoilleni pannut
Ja päiväss' istuin kyyhkyslakan alla
Te silloin Mantuass' olitte ja kreivi
Niin, kyllä minä muistan!  Niinkuin sanoin;
Kun rinnallani malin maistoi hän
Ja tunsi karvaaks sen, tuo sievä hupsu,
Ih! kuinka irvisti ja rinnan heitti!
Rasahti kyyhkyslakka; tarvis, takaan,
Ei ollut käskeä mua tieheni.
Ja siitä päiväst' yksitoist' on vuotta.
Jo yksinään hän seistä voi, niin maarin,
Osaspa juosta, vaaperrella pitkin;
Juur' päivää ennen otsansakin särki;
Ja silloin mieheni hän Herrass' olkoon!
Hän oli hauska mies: maast' otti lapsen;
"Hei", sanoi hän, "noin nokillesko kaadut;
Kun viisastut, niin kaadut seljälles.
Niin, Julia, eikö niin?" ja, totta vieköön,
Laps kulta vaikeni ja vastas: "niin."
Nyt nähdään, kuinka leikki toteen käy!
Jos tuhat vuotta eläisin, niin, totta,
Tuon aina muistan: "Eikö niin?" hän sanoi,
Ja lapsi vaikeni ja vastas: "niin."

Jo riittää tuota; pyydän, ole vait.

Kyll', armo! Mut en muuta voi kuin nauraa,
Kun noin hän vaikeni ja vastas: "niin."
Ja sentään hällä otsass' oli kuhmu
Vähäisen kukonmunan suuruinen;
Hirmuinen puusti! ja hän saineest' itki.
"Hei", sanoi miehen', "nokillesko kaadut?
Kun vanhenet, niin kaadut seljallesi"
Ja lapsi, vaikeni ja vastas: "niin,"

Sinäkin vaikene, ma vielä pyydän.

Koht' olen valmis. Siunatkoon sua Luoja,
Sa sievin kaikista, joit' imetin!
En muuta toivois, kuin ett' eläisin
Siks että näkisin sun naimisissa.

Niin aina, naiminen se aine onkin,
Jonk' aioin puheeks ottaa.  Sano, Julia,
Sull' olisiko halu naimisiin?..

Uneksimaton kunnia se mulle.

Kunnia! Jos en imettäjäs oisi,
Sanoisin: maidoss' imit viisautta.

Naimista tuumi nyt; sua nuorempana
On Veronassa moni arvonainen
Jo äidiks tullut; laskujani myöten
Ma äitisi jo tuolla ijäll' olin,
Ja sinä yhä tyttö. Lyhyesti,
Sinua jalo Paris kreivi kosii.

Se vasta mies on, neiti! Mointa miestä
Ei maailmassa! Oikein vahakuva!

Veronan kesällä ei mointa kukkaa!

Niin, kukka on hän; todellakin kukka!

No, sano: voitko häntä rakastaa?
Illalla hänet pidoissamme näet;
Lue kasvojensa kirjaa, mitkä sulot
Kauneuden kynä piirtänyt on niihin;
Sa tutki joka juonnett' erikseen,
Kuin hempeään ne lainaa toisilleen.
Ja kaunokirjassa mi hämärää,
Se reunustassa silmäin selviää.
Mut kallis lemmenkirja tuo vaan puuttuu
Sidettä, kansiss' ihanaks se muuttuu.
Vedessä kala kiiltää: suloisinta,
Kun kauniin sisän verhoo kaunis pinta.
Monesta parhaana se kirja kulkee.
Jonk' oppikullan kultasoljet sulkee.
Näin kaikki, mitä häll' on, saat sä vaan,
Kun hänet saat, ei kuihdu omaskaan.

Ei, se vaan paisuu: miehell' impi varttuu.

No, sano, onko Paris sulle mieleen?

Ma mielin nähdä, onko mieleen näkö;
Syvemmä silmäin nuolt' en tahdo työntää,
Kuin suosionne lentovoimaa myöntää.

Samoissa Capuletin juhlapidoiss'
Illastaa hempus, kaunis Rosalina,
Ja muut Veronan kaunottaret kuulut.
Käy sinne, vilpittömin silmin vertaa
Johonkin toiseen muotoa tuon armaan,
Niin korpiks joutsenesi luulet varmaan.

Jos silmän' hurskas usko totuutta
Noin pilkkaa, liekiks kyyneleeni tulkoot,
Ja kosk'ei kuolleet itkun virrassa,
Nuo kirkkaat harhalaiset tuleen kuolkoot!
Hänt' ihanampi! Mointa eläissään
Ei nähnyt kaikki-näkevä päiväkään.

Näit suloisena hänet ainoastaan,
Hänt' yksin silmin vuoroin punniten,
Vaan tuolle silmäis kidevaa'allen
Aseta kultas toista neittä vastaan,
Mi loistoaan luo illan pitohon,
Niin hyv' on tuskin, ken nyt paras on.

Ma sua seuraan, muit' en katsomaan,
Vaan oman kullan loistett' ihaamaan.

Miss' on mun tyttäreni! Kutsu häntä.

Kautt' impeyteni kaksitoistiaana,
Juur' häntä kutsuin.  Tänne, eukkoseni!
Tupuni!  Jesta! Miss' on tyttö? Julia!

Mik' on? Ken kutsuu?

                     Äitinne.

                              Täss' olen.
Mit', äiti, tahdotte?

                      On seikka tämä:
Mut jätä meidät, imettäjä, hetkeks.
Salaista meillä on.  Ei, jää vain tänne:
Kun mietin tarkemmin, saat läsnä olla.
Jo Juliall' on ikää, niinkuin tiedät.

Sen, totta vie, ma sanon tunnilleen.

Hän neljäätoist' ei vuotta ole vielä.

Vetoa neljätoista hammastani,
On totisesti niitä neljä vain,
Hän neljäätoist' ei ole. Kuinka paljon
On Pietariin?

              On päälle kahden viikon.

No, päälle taikka vaille; Pietarina
Hän täyttää neljätoista. Hän ja Sanna
Herrassa levätköön!  ol' yhtä vanhat.
Niin, taivaass' on nyt Sanna; liian hyvä
Hän oli mulle. Mutta, niinkuin sanoin,
Hän Pietarina täyttää neljätoista.
Niin maarin, niin; sen vielä hyvin muistan:
Maanjäräyksest' on yksitoista vuotta;
Ja sinä vuoden päivänä en koskaan
Sit' unhota ma häntä vieroitin.
Malia olin rinnoilleni pannut
Ja päiväss' istuin kyyhkyslakan alla
Te silloin Mantuass' olitte ja kreivi
Niin, kyllä minä muistan!  Niinkuin sanoin;
Kun rinnallani malin maistoi hän
Ja tunsi karvaaks sen, tuo sievä hupsu,
Ih! kuinka irvisti ja rinnan heitti!
Rasahti kyyhkyslakka; tarvis, takaan,
Ei ollut käskeä mua tieheni.
Ja siitä päiväst' yksitoist' on vuotta.
Jo yksinään hän seistä voi, niin maarin,
Osaspa juosta, vaaperrella pitkin;
Juur' päivää ennen otsansakin särki;
Ja silloin mieheni hän Herrass' olkoon!
Hän oli hauska mies: maast' otti lapsen;
"Hei", sanoi hän, "noin nokillesko kaadut;
Kun viisastut, niin kaadut seljälles.
Niin, Julia, eikö niin?" ja, totta vieköön,
Laps kulta vaikeni ja vastas: "niin."
Nyt nähdään, kuinka leikki toteen käy!
Jos tuhat vuotta eläisin, niin, totta,
Tuon aina muistan: "Eikö niin?" hän sanoi,
Ja lapsi vaikeni ja vastas: "niin."

Jo riittää tuota; pyydän, ole vait.

Kyll', armo! Mut en muuta voi kuin nauraa,
Kun noin hän vaikeni ja vastas: "niin."
Ja sentään hällä otsass' oli kuhmu
Vähäisen kukonmunan suuruinen;
Hirmuinen puusti! ja hän saineest' itki.
"Hei", sanoi miehen', "nokillesko kaadut?
Kun vanhenet, niin kaadut seljallesi"
Ja lapsi, vaikeni ja vastas: "niin,"

Sinäkin vaikene, ma vielä pyydän.

Koht' olen valmis. Siunatkoon sua Luoja,
Sa sievin kaikista, joit' imetin!
En muuta toivois, kuin ett' eläisin
Siks että näkisin sun naimisissa.

Niin aina, naiminen se aine onkin,
Jonk' aioin puheeks ottaa.  Sano, Julia,
Sull' olisiko halu naimisiin?..

Uneksimaton kunnia se mulle.

Kunnia! Jos en imettäjäs oisi,
Sanoisin: maidoss' imit viisautta.

Naimista tuumi nyt; sua nuorempana
On Veronassa moni arvonainen
Jo äidiks tullut; laskujani myöten
Ma äitisi jo tuolla ijäll' olin,
Ja sinä yhä tyttö. Lyhyesti,
Sinua jalo Paris kreivi kosii.

Se vasta mies on, neiti! Mointa miestä
Ei maailmassa! Oikein vahakuva!

Veronan kesällä ei mointa kukkaa!

Niin, kukka on hän; todellakin kukka!

No, sano: voitko häntä rakastaa?
Illalla hänet pidoissamme näet;
Lue kasvojensa kirjaa, mitkä sulot
Kauneuden kynä piirtänyt on niihin;
Sa tutki joka juonnett' erikseen,
Kuin hempeään ne lainaa toisilleen.
Ja kaunokirjassa mi hämärää,
Se reunustassa silmäin selviää.
Mut kallis lemmenkirja tuo vaan puuttuu
Sidettä, kansiss' ihanaks se muuttuu.
Vedessä kala kiiltää: suloisinta,
Kun kauniin sisän verhoo kaunis pinta.
Monesta parhaana se kirja kulkee.
Jonk' oppikullan kultasoljet sulkee.
Näin kaikki, mitä häll' on, saat sä vaan,
Kun hänet saat, ei kuihdu omaskaan.

Ei, se vaan paisuu: miehell' impi varttuu.

No, sano, onko Paris sulle mieleen?

Ma mielin nähdä, onko mieleen näkö;
Syvemmä silmäin nuolt' en tahdo työntää,
Kuin suosionne lentovoimaa myöntää.

PALVELIJA. Rouva, vieraat ovat tulleet, illallinen on valmis, teitä huudetaan, neitiä kysytään, imettäjää kiroillaan ruokahuoneessa, ja kaikki on mullin mallin. Minun täytyy mennä toimiini. Pyydän, joutukaa!

Tulemme.  Julia, kreivi odottaa.

Öin hauskoin hauskat päivät jatkakaa!