Samana iltana sain ystävältäni vahtimestarilta tietoja laivojen kulusta erääseen mannermaan satamaan, Boue-Marine'iin. Mielestäni en saanut hukata hetkeäkään: vielä samana iltana minun oli varattava paikka laivaan. Olisin kyllä voinut vasta aamulla mennä alukseen, mutta en tahtonut joutua myöhästymisen vaaraan.
"Parasta, että lähdette laivaan heti", neuvoi vahtimestari. Minä olin yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kun olin suorittanut laskuni ja maksanut kiitollisuudenvelkani ystävälleni summalla jonka nyt tiedän ruhtinaalliseksi ja joka hänen silmissään mahtoi näyttää mielettömältä pistäessään rahan taskuunsa hän hymyilikin heikkoa hymyä, josta heijastui hänen käsityksensä antajan nokkeluudesta hän lähti hakemaan ajuria. Hän uskoi minut nyt ajurin huomaan ja nähtävästi antoi hänelle määräyksen viedä minut laiturille saakka eikä jättää minua lautturien käsiin, minkä mainittu virkamies lupasikin, mutta ei pitänyt lupaustaan: päinvastoin hän uhrasi minut kuin lahjan, tarjosi minut kuin tihkuvan paistin, panemalla minut nousemaan vaunuista keskelle lauttureita.
Tämä oli epämukava käänne. Oli pimeä ilta. Ajuri ajoi suoraa päätä tiehensä niin pian kuin oli saanut maksunsa, ja lautturit alkoivat tapella minusta ja arkustani. Kuulen heidän kirouksensa vielä tänä hetkenä: ne järkyttivät mieltäni enemmän kuin pimeys, yksinäisyys tai kohtauksen outous. Eräs kävi käsiksi arkkuuni. Minä katselin vain ja odotin hiljaisena, mutta kun toinen kävi käsiksi itseeni, ilmaisin mielipiteeni, tempauduin hänestä irti, astuin viipymättä erääseen veneeseen ja vaadin tuimasti, että arkku asetettaisiin viereeni "juuri tähän" mikä tapahtuikin heti, sillä nyt sain liittolaisen valitsemani veneen omistajasta, ja minut soudettiin pois.
Joki oli tumma kuin mustevirta, ympärillä olevien rakennusryhmien valot välkkyivät siinä, laivat keinuivat sen pinnalla. Minut soudettiin useiden laivojen luo, luin lyhdyn valossa niiden nimet, jotka oli maalattu suurin valkoisin kirjaimin tummalle pohjalle: Ocean, Phoenix, Consort, Dolphin sivuutettiin vuoron perään, mutta Vivid oli minun laivani, ja se näytti olevan kauempana.
Vene liukui pitkin tummaa jokea, ja minä ajattelin Styksiä ja Kharonia, joka soutaa jotakin yksinäistä sielua varjojen valtakuntaan. Keskellä tätä outoa näyttämöä, kirpeän tuulen puhaltaessa kasvoihini ja keskiyön pilvien pudottaessa sadepisaroita päälleni, seuranani kaksi raakaa soutajaa, joiden vimmatut kiroukset vieläkin kiduttivat korviani, kysyin itseltäni, olinko onneton tai kauhuissani. En ollut kumpaakaan. Usein elämässäni olen ollut paljon onnettomampi verrattain turvallisissa olosuhteissa. "Kuinka tämä on mahdollista?" ajattelin. "Minusta tuntuu että olen virkeä ja hyväntuulinen, sen sijaan että olisin alakuloinen ja peloissani." En voinut käsittää miksi.
"Vivid" välähti vihdoin valkoisena ja säteilevänä näkyviin mustasta yöstä. "Kas siinä", sanoi lautturi ja pyysi muitta mutkitta kuutta shillinkiä.
"Te pyydätte liian paljon", sanoin. Hän souti veneen irti laivasta ja vannoi päästävänsä minut vasta kun olin maksanut. Muuan nuori mies, laivakokki, kuten myöhemmin sain tietää, katseli laidan yli ja virnaili mielihyvästä odottaessaan riidan puhkeamista. Hänen kiusakseen maksoin heti. Kolme kertaa sinä iltapäivänä olin antanut kruunuja kun minun olisi pitänyt antaa shillinkejä, mutta lohdutin itseäni tuumimalla että ne ovat oppirahoja.
"He pettivät teitä", sanoi kokki riemuissaan, kun nousin kannelle.
"Tiesin sen", vastasin flegmaattisesti ja menin alas.
Lihava, kaunis ja koreileva nainen oli naisten hytissä. Pyysin häntä näyttämään minulle vuoteeni, hän katsoi minuun tiukasti, mutisi jotakin sellaista, että matkustajien tulo laivaan tällaiseen aikaan oli tavatonta, ja näytti haluavan olla vähemmän kuin ihmisiksi. Minkälaiset kasvot niin kauniit niin julkeat ja itsekkäät!
"Koska nyt kerran olen laivassa, aion varmasti myös jäädä tänne", oli vastaukseni. "Pyydän teitä näyttämään minulle vuoteeni."
Hän totteli, mutta ynseänä. Otin hatun päästäni, järjestin tavarani ja paneuduin pitkäkseni. Olin nyt päässyt muutamien vaikeuksien läpi, jonkinlainen voitto oli saavutettu: koditon, ankkuriton, turvaton mieleni oli taaskin saanut lyhyen lupa- ja lepoajan. Niin kauan kuin Vivid oli matkalla, ei minulta vaadittaisi enää mitään toimenpiteitä, mutta sitten Oh, en voinut katsoa eteenpäin. Uupuneena ja kiusaantuneena vaivuin levottomaan uneen.
Tarjoilijatar puhui kaiken yötä, ei minulle vaan nuorelle laivakokille, joka oli hänen poikansa ja ilmetty kuvansa. Tämä pistäytyi hyttiin yhtä päätä, he väittelivät, riitelivät, ja tämä uudistui ainakin kaksikymmentä kertaa yön kuluessa. Nainen ilmoitti kirjoittavansa kirjettä kotiin isälleen, hän sanoi luki kohtia siitä ääneen eikä välittänyt minusta enempää kuin puupölkystä ehkä hän uskoi minun nukkuvan. Useat näistä kohdista näyttivät sisältävän perhesalaisuuksia, ja niissä viitattiin usein erääseen "Charlotteen", nuorempaan sisareen, joka kirjeen sanoista päättäen oli solmimaisillaan romanttisen ja varomattoman naimiskaupan. Äänekäs oli tämän vanhemman rouvan vastalause tuota epämiellyttävää liittoa vastaan.
Kuuliainen poika piti äitinsä kirjeenvaihtoa pilkkanaan. Äiti puolusti sitä ja raivosi hänelle. He olivat kummallinen pari. Äiti saattoi olla neljänkymmenen korvissa ja oli reipas ja kukoistava kuin kaksikymmenvuotias tyttö. Tuima, kovaääninen, turhamainen ja sivistymätön hän oli, ja näytti kuin sekä hänen sielunsa että ruumiinsa olisivat kovaa ja kestävää ainetta. Arvelin että hän lapsuudestaan saakka oli elänyt julkisissa paikoissa, ja nuoruudessaan hän todennäköisesti oli ollut kapakkatyttö.
Aamupuolella hänen keskustelunsa siirtyi uuteen aiheeseen, "Watsoneihin". Nämä olivat muuan odotettu matkustava perheseurue, nähtävästi hänen tuttujaan ja hänen suuressa suosiossaan sen sievoisen tulolähteen tähden, mikä hänelle koitui heidän juomarahoistaan. Hän sanoi hyötyvänsä "melkein pienen omaisuuden joka kerta kun tuo perhe matkusti".
Päivän sarastaessa kaikki olivat jalkeilla, ja auringonnousun aikaan tulivat matkustajat laivaan. Myrskyisin tervetulontoivotuksin otti tarjoilijatar vastaan "Watsonit" ja piti aika hälinää heidän kunniakseen. Heitä oli kaikkiaan neljä, kaksi miespuolista ja kaksi naispuolista. Paitsi heitä oli vain yksi matkustaja nuori neiti, jota muuan herrannäköinen vaikkakin nollamainen mies saattoi. Nuo kaksi ryhmää olivat jyrkästi erilaiset. Watsonit olivat epäilemättä rikkaita ihmisiä, sillä koko heidän esiintymisessään ilmeni tietoisen rikkauden suoma itseluottamus. Naiset molemmat olivat nuoria ja toinen virheettömän kaunis, mikäli vain ruumiillinen kauneus tulee kysymykseen olivat pukeutuneet rikkaasti, loisteliaasti ja niin vähän olosuhteiden mukaan, että se oli kerrassaan mieletöntä. Heidän koreakukkaiset hattunsa, samettitakkinsa ja silkkipukunsa olisivat paremmin sopineet puistoihin ja kävelypaikkoihin kuin märälle laivankannelle. Miehet olivat lyhyitä, rumia, lihavia ja jokapäiväisiä; vanhempi, ruma, ihrainen ja paksu oli, kuten pian huomasin, tuon kauniin tytön mies tai luultavasti sulhanen, sillä tyttö oli hyvin nuori. Syvä oli ihmetykseni kun keksin tämän, ja vieläkin syvempi kun huomasin että tyttö, sen sijaan että olisi ollut epätoivoisen onneton moisesta hitosta, oli iloinen aina kevytmielisyyteen saakka. "Hänen naurunsa", ajattelin, "täytyy olla pelkkää epätoivon hurjuutta." Kun hiljaisena ja yksinäisenä nojauduin laivan kaidepuuhun, tämän ajatuksen vielä risteillessä mielessäni, pyrähti hän minun, uppo-oudon ihmisen eteen kantaen telttatuolia ja hymyillen hymyä jonka kepeämielisyys ällistytti ja oudostutti minua, vaikkakin se paljasti nähtäväkseni moitteettoman rivin moitteettomia hampaita, ja tarjosi mukavuudekseni tuon huonekalun. Minä tietysti kieltäydyin, pinnistäen käytökseni niin kohteliaaksi kuin suinkin mahdollista, ja hän tanssi tiehensä huolettomana ja hilpeänä. Hän mahtoi olla hyväluonteinen, mutta mikä oli saanut hänet ottamaan miehekseen tuon otuksen, joka yhtä paljon muistutti öljytynnyriä kuin ihmistä?
Toinen naismatkustaja, se jolla oli herrasmies saattajanaan, oli vasta tyttönen, soma ja vaalea. Yksinkertainen musliinipuku, nauhaton olkihattu ja iso viehkeästi sidottu huivi muodostivat miltei kveekarimaisen koruttoman asun, joka kuitenkin puki häntä. Ennen kuin herrasmies lähti, huomasin hänen luovan tutkivan katseen kaikkiin matkustajiin, ikään kuin saadakseen selville minkälaiseen seuraan hänen holhokkinsa oli jäävä. Hänen katseensa kääntyi mitä tyytymättömimpänä pois noista koreakukkaisista naisista; sitten hän katseli minua ja sanoi jotakin tyttärelleen tai veljentytölleen tai mikä lie ollut. Tyttökin katsoi minuun ja nyrpisti hienosti lyhyttä kaunista ylähuultaan. Kenties minä itse, kenties kömpelö surupukuni aiheutti tämän halveksivan eleen; luultavimmin molemmat. Kello kilahti, isä (kuulin myöhemmin että mies oli hänen isänsä) suuteli häntä ja palasi maihin. Laiva lähti.
Ulkomaalaiset sanovat että vain englantilaiset tytöt voidaan tuolla tavoin uskoa matkustamaan yksin, ja ihmettelevät syvästi englantilaisten vanhempien ja holhoojien luottavaisuutta. Mitä tulee nuoriin "misseihin" itseensä, pitävät muutamat heidän pelottomuuttaan miesmäisenä ja "sopimattomana", toiset taas katsovat heitä kasvatusopillisen ja teologisen järjestelmän tahdottomiksi uhreiksi, järjestelmän joka lyö laimin säädyllisen "kaitsennan". Oliko kysymyksessä oleva nuori neiti sitä lajia, että hänet kaikessa rauhassa voitiin jättää kaitsematta, sitä en tiedä tai oikeammin en tietänyt silloin, mutta pian kävi selville, että ylpeä yksinäisyys ei ollut hänen makuunsa. Hän mitteli kantta kertaan pariin edestakaisin, vilkaisi happamen ylenkatseellisesti pöyhkeileviin silkki- ja samettipukuihin, sitten kannenpuhdistajiin, jotka sillä hetkellä kiinnittivät huomiota, sitten hän hätävaraksi lähestyi minua ja puhui.
"Oletteko mieltynyt merimatkoihin?" kuului hänen kysymyksensä.
Selitin että mieltymykseni merimatkaan täytyi vielä kestää kokemuksen koe: en näet ollut koskaan ollut merellä.
"Oi kuinka hurmaavaa!" hän huudahti. "Aivan kadehdin ensikertalaisuuttanne: ensi vaikutelmat, tiedättehän, ovat niin hauskoja. Minä olen tehnyt niin monta merimatkaa että vallan unohdan ensimmäisen. Olen kerrassaan väsähtänyt meren ja tuon kaiken suhteen."
En voinut olla hymyilemättä.
"Minkä tähden nauratte minulle?" hän kysyi mutkattoman kirpeästi, mikä miellytti minua enemmän kuin hänen muut puheensa.
"Siksi että olette kovin nuori ollaksenne väsähtänyt johonkin."
"Olen seitsemäntoistavuotias" (hieman närkästyneenä).
"Näytätte tuskin kuusitoistavuotiaalta. Onko teistä hauska matkustaa yksin?"
"Pyh, siitä en välitä hitustakaan. Olen matkustanut Kanaalin yli kymmenen kertaa, mutta pidän kyllä huolta siitä, etten jää yksin: teen aina tuttavuuksia."
"Tällä matkalla tuskin saatte montakaan tuttavaa, luulen." Vilkaisin Watson-ryhmään, joka nyt nauroi ja piti aika elämää kannella.
"En ainakaan noista inhottavista ihmisistä", hän sanoi. "Tuollaisten pitäisi matkustaa välikannella. Oletteko matkalla kouluun?"
"En."
"Minne sitten?"
"Siitä ei minulla ole vähintäkään aavistusta ainakaan mitä tulee maailmaan Boue-Marinen sataman takana."
Hän hölmistyi ja jatkoi sitten huolettomasti:
"Minä olen matkalla kouluun. Oi kuinka monet ulkomaan koulut olen elämässäni käynytkään! Ja kuitenkin olen täysin tietämätön. En tiedä mitään en niin mitään paitsi että soitan ja tanssin sievästi, ja ranskaa ja saksaa tietysti osaan puhua, mutta enpä juuri lukea enkä kirjoittaa. Tiedättekö, kerran minut pantiin kääntämään englanniksi sivu helppoa saksalaista kirjaa, enkä minä osannut. Isä oli aivan masentunut: hän sanoi että näyttää siltä kuin herra de Bassompierre, kummisetäni, joka maksaa koulunkäyntini, olisi heittänyt rahansa hukkaan. Ja mitä muihin kouluaineisiin tulee historiaan, maantieteeseen ja laskentoon olen täydellinen vauva ja kirjoitan englantia niin huonosti sanovat minun tekevän kauheita tavaus- ja kielioppivirheitä. Kaiken lisäksi olen kokonaan unohtanut uskonnon: minua sanotaan protestantiksi, tiedättehän, mutta minäpä en totisesti tiedä olenko vai enkö ole, sillä en ole tarkoin selvillä siitä mikä erottaa protestanttisuuden katolisuudesta. Oli miten oli, veisaan viisi koko asiasta. Olin luterilainen kerran Bonnissa rakas Bonn! hurmaava Bonn! jossa oli niin paljon kauniita ylioppilaita. Jokaisella meidän koulun sievällä tytöllä oli ihailija; pojat tiesivät kävelytuntimme ja tulivat melkein aina meitä vastaan. 'Schönes Mädchen', kuulimme heidän sanovan. Olin äärettömän onnellinen Bonnissa."
"Ja minne matkustatte nyt?"
"Oh, no se on se chose", hän sanoi.
Chose-sanalla neiti Ginevra Fanshawe (se oli tämän nuoren henkilön nimi) vain korvasi oikean nimen, jonka oli sattunut unohtamaan. Sellainen oli hänen tapansa. "Chose" esiintyi keskustelun joka käänteessä se oli niin mukava pistää puuttuvan sanan tilalle mihin kieleen tahansa, mitä kulloinkin sattui puhumaan. Ranskalaiset tytöt tekevät usein samoin, ja heiltä oli Ginevra omaksunut tapansa. Sain kuitenkin selville että "chose" tässä tapauksessa tarkoitti Villetteä, suuren Labassecourin kuningaskunnan suurta pääkaupunkia.
"Pidättekö Villettestä?" kysyin.
"Koko lailla. Kaupungin asukkaat ovat kyllä hirveän typeriä ja arkipäiväisiä, mutta siellä on muutamia hauskoja englantilaisia perheitä."
"Oletteko koulussa?"
"Olen."
"Onko se hyvä koulu?"
"Oi, ei. Se on kauhea, mutta minä olen ulkona joka sunnuntai ja annan palttua maîtresseille ja professeureille ja élèveeille, ja läksyt saavat mennä au diable (sitä ei uskaltaisi sanoa englanniksi, mutta ranskaksi se kuuluu vallan sopivalta), ja sillä tavoin tulen mainiosti toimeen Te nauratte minulle taas?"
"En nauran omille ajatuksilleni."
"Mitä ne ovat?" Ja odottamatta vastausta hän jatkoi: "Nyt teidän täytyy kertoa minne matkustatte."
"Minne kohtalo ohjannee. Asianani on vain ansaita elatukseni missä voin."
"Ansaita!" (kauhistuneena): "oletteko sitten köyhä?"
"Köyhä kuin Job."
Äänettömyys. "Hyh, kuinka ikävää! Mutta minä tiedän mitä merkitsee olla köyhä: kotona he ovat totisesti köyhiä, isä ja äiti ja kaikki muut. Isää sanotaan kapteeni Fanshaweksi, hän on puolipalkkainen upseeri, mutta hienoa sukua, ja eräät sukulaisemme ovat hyvinkin ylhäisiä, mutta vain setäni ja kummini de Bassompierre, joka asuu Ranskassa, auttaa meitä: hän antaa kasvatuksen meille tytöille. Ennen pitkää kyllä joudumme naimisiin mieluummin keski-ikäisten herrasmiesten kanssa, joilla on paksu kukkaro, luulisin isä ja äiti järjestävät niin. Sisareni Augusta on naimisissa miehen kanssa joka näyttää paljon vanhemmalta kuin isä. Augusta on hyvin kaunis ei minun tyyliäni, vaan tumma; hänen miehensä, herra Davies, sairasti keltakuumetta Intiassa ja on vieläkin guinean värinen, mutta hän on rikas ja Augustalla on vaununsa ja hieno talonsa, ja kaikkien meidän mielestä hän on tehnyt täysin hyvin. Se on toista kuin 'elatuksensa ansaitseminen', kuten te sanotte. Ohimennen sanoen, oletteko hyvin viisas."
"En, en ensinkään."
"Osaatteko soittaa, laulaa, puhua kolmea tai neljää kieltä?"
"En mitenkään."
"Sittenkin luulen että olette viisas." (Äänettömyys ja haukotus.)
"Tuletteko merikipeäksi?"