Syrjästäkatsojan tarina - Шарлотта Бронте 9 стр.

"En, en ensinkään."

"Osaatteko soittaa, laulaa, puhua kolmea tai neljää kieltä?"

"En mitenkään."

"Sittenkin luulen että olette viisas." (Äänettömyys ja haukotus.)

"Tuletteko merikipeäksi?"

"Tuletteko te?"

"Oi, hirveästi, niin pian kuin meri vain alkaa näkyä. Itse asiassa rupean jo tuntemaan oireita. Minä menen alas, ja voi kuinka komentelenkin tuota paksua inhottavaa kyökkipiikaa! Heureusement je sais faire aller mon monde."1 Hän meni alas.

Ei kestänyt kauan ennen kuin muut matkustajat seurasivat häntä, ja koko iltapäivän olin kannella yksin. Kun muistelen tuota tyyntä, vieläpä onnellista mielentilaa, jossa vietin nuo tunnit, ja samaan aikaan muistan asemaani koko vaarallisuudessaan joku voisi sanoa toivottomuudessaan tunnen että, kuten

niin ei vaara, yksinäisyys eikä epävarma tulevaisuus ole painostavaa pahaa niin kauan kuin mieli on terve ja voimat käytännössä, ja varsinkin niin kauan kuin Vapaus lainaa meille siipensä ja Toivon tähti johtaa meitä.

En tullut sairaaksi ennen kuin olimme purjehtineet pitkän matkan ohi Margaten, ja merituulen mukana join sieluuni syvää riemua. Kanaalin paisuvat aallot, merilinnut riutoillaan, valkoiset purjeet tummassa etäisyydessä ja kaiken yllä kaartuva tyyni pilvinen taivas toivat minulle jumalaista nautintoa. Haaveissani olin etäällä näkevinäni Euroopan mantereen, kuin kaukaisen unelmien maan. Päivänpaiste säteili sen yllä ja teki tuosta pitkästä rannikosta kultajuovan; hennon hento kirjonauha kaupunkiryhmiä ja lumenhohteisia torneja, tummia metsiä ja sahalaitaisia kukkuloita, tasaisia laidunmaita ja suonenhienoja virtoja kohosi metallinkirkkaasta taivaanrannasta. Taustana oli juhlallinen ja tummansininen taivas, ja valtavana, ruhtinaallisin lupauksin, pehmeänä, lumoavin värivivahduksin pingottui pohjoisesta etelään Jumalan jännittämä kaari, toivon vertauskuva.

Pyyhi pois tuo kaikki, lukija, jos sinua haluttaa, tai kernaammin jätä se sikseen ja ota siitä opetus alkusointuinen, suurin kirjaimin kirjoitettu muistilause:

/p Day-dreams are delusions of the demon.3 p/

Tultuani äärettömän sairaaksi hoipertelin alas hyttiin.

Neiti Fanshawe oli joutunut hyttitoverikseni, ja mielipahakseni minun täytyy sanoa että hän kiusasi minua säälimättömän itsekkäästi koko yhteisen vaivamme ajan. Mikään ei vetänyt vertoja hänen kärsimättömyydelleen ja ärtyisyydelleen. Watsonit, jotka hekin olivat sairaita ja joita tarjoilijatar palveli häpeämättömän puolueellisesti, olivat stoalaisia hänen rinnallaan. Myöhemmin olen usein huomannut, että henkilöt joilla on Ginevra Fanshawen kevyt ja huoleton luonnonlaatu ja vaalea, hauras kauneus, ovat täysin kykenemättömiä kärsimään: he happanevat vastoinkäymisissä kuin olut ukkosilmalla. Miehen joka ottaa sellaisen naisen vaimokseen, tulisi olla valmis takaamaan hänelle ainaista päivänpaistetta. Suutuin vihdoin hänen hermostuttavaan kärtyisyyteensä ja pyysin häntä lyhyesti "pitämään suunsa kiinni". Tämä nolaus teki hänelle hyvää, ja huomattava on ettei hän sen jälkeen pitänyt minusta vähemmän kuin ennenkään.

Kun tuli pimeä yö, kävi meri tuimemmaksi ja yhä suuremmat aallot loiskivat mahtavina vasten laivan kylkeä. Oli outoa ajatella että ylt'ympäri meitä oli sysimustaa vettä, ja tuntea laivan kyntävän tietöntä tietään suoraan eteenpäin, uhmaten pauhaavia aaltoja ja yltyvää tuulta. Huonekaluja alkoi kaatua ja kävi välttämättömäksi sitoa ne paikoilleen, matkustajat tulivat entistä sairaammiksi, ja neiti Fanshawe selitti voihkien, että hänen täytyi kuolla.

"Ei juuri vielä, nuppuseni", sanoi kyökkipiika. "Olemme heti satamassa." Neljännestunnin kuluttua laskeutuikin rauha ylitsemme, ja keskiyön tienoissa matka päättyi.

Minä olin surullinen, niin, olin surullinen. Lepoaikani oli ohi ja vaikeuteni ankarat vaikeuteni alkoivat uudelleen. Kun tulin kannelle, oli kuin kylmä ilma ja yön tumma jylhyys olisivat nuhdelleet minua uhkarohkeudestani, kun olin siinä missä olin, ja vieraan satamakaupungin valot, jotka välkkyivät vieraan sataman ympärillä, ottivat minut vastaan lukemattomien uhkaavien silmien tavoin. Ystäviä tuli laivankannelle Watsoneja vastaan, kokonainen ystäväperhe ympäröi neiti Fanshawen ja vei hänet mukanaan, mutta minä en uskaltanut hetkeäkään viivähtää vertailuissa.

Minne minun oli mentävä? Minun täytyi lähteä jonnekin. Kovan pakon edessä ei auta olla nirso. Antaessani tarjoilijattarelle juomarahaa hän näytti ällistyvän saadessaan arvokkaamman kolikon kuin mitä hänen halvat laskelmansa luultavasti olivat arvioineet heruvaksi sellaiselta taholta sanoin:

"Olkaa kiltti ja neuvokaa minulle jokin hiljainen ja säädyllinen hotelli, jossa voin viettää yön."

Hän ei ainoastaan neuvonut minulle sellaista, vaan vieläpä kutsui kantajan ja pyysi häntä pitämään huolta minusta ja ei arkustani, sillä se oli viety tullihuoneeseen.

Minä seurasin tuota miestä pitkin karkeakivisiä katuja, joita nyt valaisi oikukas kuun pilke, ja hän saattoi minut hotelliin. Tarjosin hänelle kuusi pennyä, joita hän kieltäytyi ottamasta vastaan; luulin ettei se riittänyt ja vaihdoin sen shillingiksi, mutta siitäkään hän ei huolinut, vaan puhui aika tuikeasti kielellä jota en ymmärtänyt. Muuan tarjoilija, joka tuli pitkin valaistua ravintolakäytävää, huomautti minulle murteellisella englanninkielellä, että rahani oli ulkomaista eikä kelvannut täällä. Annoin hänelle sovereignin vaihdettavaksi. Kun tämä pieni asia oli järjestetty, kysyin makuuhuonetta. Illallista en voinut syödä, olin vielä merikipeä ja heikko ja vapisin kauttaaltani. Kuinka syvästi iloinen olinkaan kun erään hyvin pienen huoneen ovi vihdoin sulkeutui minun ja uupumukseni jälkeen! Taaskin sain levätä, vaikka epäilyksen pilvi huomenna olisikin sankempi kuin koskaan, ponnistamisen pakko vaativampi, puutteeseen joutumisen vaara lähempänä, taistelu olemassaolosta ankarampi.

VII

VILLETTE

Heräsin seuraavana aamuna virkistyneenä, mielessä uusi uskallus. Ruumiillinen heikkous ei enää haitannut arvostelukykyäni, ajatukseni tuntuivat nopeilta ja selviltä.

Juuri kun olin lopettanut pukeutumiseni, koputettiin oveen. Sanoin: "Sisään", odottaen kamarineitiä, mutta sisään astuikin karkea mies, joka sanoi:

"Antakaa avaimet, Meess!"

"Minkä tähden?" kysyin.

"Antakaa", hän sanoi kärsimättömästi, ja siepatessaan ne melkein väkisin käsistäni lisäsi: "Hyvä on, saatte arkkunne pian."

Onneksi kaikki kääntyi hyvin: hän oli tullitoimistosta. Minne minun oli mentävä aamiaiselle, sitä en tietänyt, mutta lähdin kuitenkin empimättä alas.

Huomasin nyt, mitä illalla uupumuksessa en nähnyt, nimittäin että asuin suuressa hotellissa, ja kun hitaasti laskeuduin leveitä portaita pysähtyen joka askelella (minulla oli ihmeesti hyvää aikaa mennä alas), katselin korkeata kattoa yläpuolellani, maalattuja seiniä ympärilläni, isoja ikkunoita, joista valoa tulvi sisään, ja juovikasta marmoria jalkaini alla (portaat olivat näet kokonaan marmoria, vaikkakin ilman mattoja eivätkä aivan puhtaat), ja verratessani tätä kaikkea itselleni määrätyn komeron mittasuhteisiin ja äärimmäisen vaatimattomaan sisustukseen, jouduin miettivälle tuulelle.

Ihmettelin suuresti vahtimestarien ja kamarineitojen tarkkanäköistä kykyä määrätä kullekin vieraalle hänen persoonaansa vastaavat mukavuudet. Kuinka ravintolapalvelijat ja laivatarjoilijat osasivat heti ensi näkemältä päättää että esimerkiksi minä olin yhteiskunnallisesti täysin mitätön henkilö, jota kukkaron liika lihavuus ei painanut? He tiesivät sen ilmeisesti; saatoinhan aivan hyvin nähdä, että lyhyen arvioinnin jälkeen he kaikki antoivat minulle saman murto-osan merkitystä. Asia tuntui minusta omituiselta ja tärkeältä, enkä tahtonut peittää itseltäni, mitä se merkitsi, mutta huolimatta sen painostuksesta onnistuin kuitenkin pitämään mielialani koko hyvänä.

Ihmettelin suuresti vahtimestarien ja kamarineitojen tarkkanäköistä kykyä määrätä kullekin vieraalle hänen persoonaansa vastaavat mukavuudet. Kuinka ravintolapalvelijat ja laivatarjoilijat osasivat heti ensi näkemältä päättää että esimerkiksi minä olin yhteiskunnallisesti täysin mitätön henkilö, jota kukkaron liika lihavuus ei painanut? He tiesivät sen ilmeisesti; saatoinhan aivan hyvin nähdä, että lyhyen arvioinnin jälkeen he kaikki antoivat minulle saman murto-osan merkitystä. Asia tuntui minusta omituiselta ja tärkeältä, enkä tahtonut peittää itseltäni, mitä se merkitsi, mutta huolimatta sen painostuksesta onnistuin kuitenkin pitämään mielialani koko hyvänä.

Päädyin vihdoinkin suureen halliin, joka oli täynnä kiiltäviä holvi-ikkunoita, ja pääsin joten kuten paikkaan joka osoittautui kahvihuoneeksi. En voi kieltää että astuessani tähän huoneeseen minua jonkin verran värisytti, olisin hartaasti suonut tietäväni teinkö oikein vai väärin, olin vakuuttunut jälkimmäisestä, mutta en voinut auttaa itseäni. Toimin levollisena kuin fatalisti, istuin pienen pöydän ääreen, jolle vahtimestari parhaillaan kantoi aamiaisvälineitä, ja otin ateriaan osaa mielentilassa joka ei suurestikaan ollut omiaan edistämään ruoansulatusta. Huoneen toisten pöytien ääressä oli paljon muita ihmisiä aamiaisella; olisin ollut paremmalla mielellä, jos olisin nähnyt naisia heidän joukossaan, mutta niitä ei näkynyt ainoatakaan kaikki läsnäolijat olivat miehiä. Mutta kukaan ei näyttänyt ajattelevan että tein mitään tavatonta; pari herrasmiestä vilkaisi minuun sattumalta, mutta kukaan ei katsellut tunkeilevasti. Arvaan että jos asiassa oli jotakin outoa, he kuittasivat sen sanalla: "englannitar".

Aamiaisen jälkeen minun oli taas lähdettävä liikkeelle mihin suuntaan? "Lähde Villetteen", sanoi sisäinen ääni, epäilemättä niiden parin kiitävän sanan innostamana, jotka neiti Fanshawe hyvästellessään lausui huolettomasti ja umpimähkään:

"Soisin että tulisitte madame Beckin luo; hänellä on pari lapsinulikkaa, joita voisitte vartioida. Hän tarvitsee englantilaista kotiopettajatarta, tai tarvitsi kaksi kuukautta sitten."

Kuka madame Beck oli ja missä hän asui, sitä en tietänyt; olin kysynyt, mutta kysymys meni ohi korvien ja neiti Fanshawe riensi pois ystävineen jättäen vastaamatta. Otaksuin Villetteä hänen asuinpaikakseen: oli siis lähdettävä sinne. Matkaa oli neljäkymmentä peninkulmaa. Tiesin kyllä tarttuvani oljenkorteen, mutta allani oli niin aava ja pauhaava syvyys, että olisin tarttunut vaikka hämähäkinverkkoon. Kysyttyäni matkustustapaa Villetteen ja varattuani paikan vaunusta lähdin matkaan tämän hahmokuvan, tämän suunnitelman varjon turvissa. Ennen kuin lausut arvostelusi toimenpiteeni nopeudesta, lukija, katso taaksepäin, lähtökohtaani, ota huomioon minkälaisen tyhjyyden olin jättänyt, käsitä kuinka vähän panin alttiiksi. Pelini oli sellainen, jossa ei voi menettää mitään mutta jossa on voittamisen mahdollisuus.

En myönnä että minulla on taiteilijan temperamenttia, mutta jonkin verran omistanen taiteilijan kykyä nauttia hetken huvista mahdollisimman paljon: so. silloin kun se on minun makuuni. Minä nautin siitä päivästä, vaikka matkustimmekin hitaasti, vaikka oli kylmä ja satoi. Jotensakin alaston, tasainen ja puuton oli tie jota kuljimme; sameat kanavat luikertelivat puoleksi turtuneiden vihreiden käärmeiden tavoin tien varrella, ja tasalatvaiset pajut reunustivat lakeita peltoja, jotka olivat yhtä huolellisesti viljeltyjä kuin keittiökasvitarha. Taivaskin oli yksitoikkoisen harmaa, ilma oli liikkumaton ja kostea, mutta kesken kaikkia näitä kuolettavia vaikutelmia puhkesi mielikuvitukseeni raikkaita silmuja, ja sydämeni lekotteli päivänpaisteessa. Näitä tunteita hillitsi kuitenkin salainen mutta alituinen tietoisuus levottomuudesta, joka väijyi nautintoani kuin viidakkoon kyyristynyt tiikeri. Tuon pedon hengitys oli korvissani aina, sen raju sydän jyskytti kiinteästi vasten omaani, se ei koskaan hievahtanut pesästään, mutta tunsin sen läsnäolon ja tiesin sen vain odottavan auringonlaskua ponnahtaakseen saaliinhimoisena väijytyksestään.

Olin toivonut että ehtisimme Villetteen ennen iltaa ja että siten säästyisin pahasta pulasta, jolla pimeys näyttää vaikeuttavan ensi saapumista outoon paikkaan, mutta osaksi hitaan kulkumme ja pitkien seisausten, osaksi sankan sumun ja hienon tiheän sateen vuoksi oli pimeys, jonka melkein saattoi tuntea, laskeutunut yli kaupungin, kun vihdoin pääsimme perille.

Tiedän että ajoimme sisään portista jossa oli sotilaita vahteina sen verran saatoin nähdä lampunvalossa, sitten jätimme taaksemme lokaisen viertotien ja huristimme pitkin katua jonka kivetys oli omituisen karkeata ja epätasaista. Erään toimiston kohdalla vaunu pysähtyi ja matkustajat nousivat pois. Ensi työkseni tahdoin periä matka-arkkuni; pieni asia kylläkin, mutta minulle tärkeä. Ymmärsin että paras oli olla hätiköimättä ja karttamatta tavaroitaan ja sen sijaan rauhassa katsella toisten arkkujen luovuttamista, odottaen kunnes näkee omansa ja silloin nopeasti pyytää sitä ja pelastaa se. Siksi seisoin syrjässä, katse kiinnittyneenä siihen osaan vaunua, jonne olin nähnyt pienen matka-arkkuni työnnettävän ja jossa nyt näin pinoittain myöhemmin saapuneita arkkuja ja matkalaukkuja. Näin kuinka niihin tartuttiin, kuinka ne laskettiin alas ja perittiin. Olin varma että omani olisi pitänyt jo olla näkyvissä: se ei ollut. Olin sitonut osoitekortin vihreällä nauhanpätkällä, jonka heti voisin tuntea: näkyvissä ei ollut vihreätä lankaakaan. Kaikki matkatavarat nostettiin alas, joka-ainoa tinarasia ja ruskea paperikäärö sekä öljyvaate otettiin pois, ja näin selvästi että jäljelle ei jäänyt ainoatakaan sateenvarjoa, takkia, keppiä, hattukoteloa eikä korurasiaa.

Ja missä oli minun pieni matka-arkkuni, joka sisälsi vähäiset vaatevarani ja jäännöksen viidestätoista punnastani?

Minä kysyn sitä nyt, mutta silloin en voinut kysyä. En osannut puhua niin mitään, sillä en kyennyt sanomaan ranskaksi ainoatakaan lausetta, ja ranskaa, vain ranskaa livertelivät nyt kaikki ihmiset ympärilläni. Mitä minun piti tehdä? Lähestyin ajajaa, laskin käteni hänen käsivarrelleen, osoitin erästä matka-arkkua, sitten vaunun kattoa, ja koetin tehdä kysymyksen silmilläni. Hän ymmärsi minut väärin, tarttui osoitettuun arkkuun ja alkoi hinata sitä vaunuun.

"Jättäkää se paikalleen kuuletteko?" sanoi eräs ääni hyvällä englanninkielellä, ja täydensi sitten: "Qu'est ce que vous faites donc? Cette malle est à moi".4

Mutta minä kuulin isänmaani kieltä, se ilahdutti sydäntäni ja minä käännyin.

"Sir", sanoin vieraalle herralle, huomaamatta hädässäni minkä näköinen hän oli, "minä en osaa puhua ranskaa. Voinko pyytää teitä kysymään tuolta mieheltä mitä hän on tehnyt arkulleni?"

Erottamatta sillä hetkellä, minkä laatuiset olivat kasvot joihin olin kohottanut ja kiinnittänyt katseeni, tunsin että niiden ilmeestä heijastui ihmettelyä vetoamiseni johdosta ja epäilyä tokko sekaantuminen olisi viisasta.

"Kysykää nyt häneltä minä tekisin yhtä paljon teidän hyväksenne", sanoin.

En tiedä hymyilikö hän, mutta hän sanoi herrasmiehen äänellä, so. äänellä joka ei ollut kova eikä pelottava:

"Minkälainen arkkunne oli?"

Minä kuvailin sitä ottaen huomioon vihreän nauhan. Ja paikalla hän alkoi kovistella ajajaa, ja koko sen ranskankielisen keskustelumyrskyn aikana, mikä nyt seurasi, ymmärsin että hän pani miehen oikeaan ristikuulusteluun. Sitten hän kääntyi minuun.