Juhani Aho
Rautatie
I
Pakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pitkin aidan selkiä ja seuloo huurua puihin ja pensaihin. Aurinko kultaa kirkon ja tapulin ristejä, paistaa hauskasti härmäiseen koivikkoon ja valaisee joka savupatsaan, joita kiemuroitellen kumpuilee piipuista ja lakeistorvista läheltä ja kaukaa. Tie ei ihan juuri kuolemataankaan huuda reen jalaksen alla, vaikka surullisesti ja toivottomasti se valittelee.
Kuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, pää höyhenien sisässä. Se on jo päivän valetessa männiköstä yöpuultaan pellon takaa liikkeelle lähtenyt, lentänyt riihen peräitse ja navetan yli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa aivan yksinään seisoo kuusi koivujen keskessä.
Ei ole harakka vielä aamiaista saanut, ei aukea kyökin ovi eikä näy ajavata pappilan pihalla. Eilen hyvä piika nakkeli tähteitä harakalle, ja eilen kun yksi hevosensa kanssa kartanolta lähti, niin toinen tuli
Joku tuolta sakastin perästä nytkin ajaatuleekohan se? Ei tule pihaan, jäälle kääntyy, pappilan alaitse ajaa, vitkalleen kituuttaa jäätä pitkin, hevonen huurussa ja miehen parta Harakan mieli käy surulliseksi, sillä on nälkä ja vilu ei nyt siallekaan naura, vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee eilen tuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi.
Harakka vaipuu yhä syvemmälle höyheniensä sisään, ei huoli kiinnittää huomiotaan mihinkään eikä ajatella mitään.
Eikä harakka huomaa, että niemen takaa jäätä myöten lähestyy hevosmies, kohoaa törmästä pihaan, seisottaa hevosensa kyökin eteen, nykäisee ohjaksia, ajaa vielä vähäisen ja kääntää koivua kohti, joka kasvaa toisella puolen pihaa, portin pielessä.
Ptuu!ptuu!
Nyt vasta harakka hänet huomaa, kikahtaa, keikahuttaa purstoaan, hänen sydämensä hypähtää ilosta, ja hän laskeutuu alas puutarhan aidan seipääseen.
Mies sitoo hevosensa koivuun, asettaa loimen selkään, kaataa kauroja vasuun, panee sen eteen ja korjaa kerran vielä lointa
Eiköhän tuo nyt ehkä pysyne?
Kun harakka huomaa, että mies poistuu kyökkiin päin, kopistelee jalkojaan ja aikoo astua sisään, muuttautuu hän portin pielessä kasvavan koivun latvaan ja katselee pää kallellaan oksien lomasta alas. Ja kun ei miestä enää näy, laskeutuu hän alimmalle oksalle ja nyt sitä jo naurattaa olisi siellä jo ottamista, kun vain uskaltaisi. Harakka hyppää maahan, hevonen luimistaa korviaan, ja harakkata yhä imelämmin naurattaa.
Rovasti seisoo kamarinsa ikkunassa ja puhaltelee pitkiä savuja piipustaan lasia vasten. Hän on katsellut ja odottanut, uskaltaisiko harakka siepata jotakin. Ja odottaessaan hän hymyilee eikä polta silloin
Ähähähäh! jopahan sai siepatuksi mitähän lie saanut!
Rovasti olisi niin hyvä ja ottaisi kahvia, sanoo piian ääni selän takana.
Panehan sinne pöydälle.Keskes! nyt se taas, nyt se taaseläpäs, eipä tamma annakaan! eikö se ole Korventaustan Matin tamma?
Sen kai se lie, kosk' on itse Matti kyökissä kuuluisi olevan asiata rovastille.
Käske sen tulla tänne mitähän sill' on asiaa?
En kysynyt.
Taitaa olla jyväin maksussa, kosk' on säkkejä reessä sano, että tulee ulko-oven kautta.
Rovasti istuutuu keinutuoliinsa, panee piippunsa lattialle pöydän jalkaa vasten pystyyn ja rupeaa juomaan kahviansa. Mutta aina hän vähän väliin ojentautuu taapäin, jotta näkisi harakan ja Matin hevosen.
Eipä se nyt uskallakaan enää
Tamma on takajalallaan potkaissut, ja harakka on lentänyt aitan katolle.
Sieltä se nyt surkein mielin alas maahan katselee.
Matti jo kolistelee porstuassa.
Hyvää päivää, herra rovasti!
Päiväämitäs Matille kuuluu?
Ei tuota mitään erinäistä, mitä vain rovastille on tuo vähän kuivahka ilma.
Kaksikymmentä raatia on pakkasta.Matti istuu, onhan siinä puuta.
Onpa tuota saanut istuakin.Vai on kaksikymmentä raatia pakkasta?
Eilen oli kolmekymmentä.
Vai oli eilen kolmekymmentä.
Kotoapäinkö se Matti ajelee?
Kotoapäinpä sitäolisin minä arentijyväin maksussa, jos rovastin kävisi laatuun ruveta ottamaan. Ei ole ennen tullut tuoduksi, mutta eilen sanoi Liisa: »Mene nyt huomenna arentijyvät viemään rovasti saattaa luulla, ettet ehkä maksakaan»
Ennättääpähän nuo vielä
Kun olisi vastaanottomiestä, ajaisi suoraan makasiinin eteen,niin sitten saisi riisua tamman syömään.
On kai siellä pirttikammarissa pehtori.Matti tulee sitten tänne tupakalle
Kun Matti oli mennyt, keinutti rovasti taas tuolinsa niin, että näki ikkunasta pihalle.
Sika oli yhyttänyt reen ja repi parhaallaan reikää säkin kylkeen. Loimi oli pudonnut maahan hevosen selästä sen oli yhyttänyt toinen sika ja kieritteli sitä lumessa. Harakka hyppeli milloin minkin ympärillä ja ponnisteli kumpaakin vuorotellen selkään. Tamma helisteli tiukujaan ja luimisteli.
Hö-ös!Siat!ärjäisi Matti jo rappusilla, tempasi kartanolta luudan varren ja juoksi hätään. Sai lyödyksi selkään sitä, joka säkkiä repi. Se vinkaisi pahasti, hyppäsi syrjään ja survaisi toista kylkeen. Vähän matkaa ne siitä yhdessä juoksivat, jäivät sitten kuuntelemaan, päät toisissaan kiinni. Mutta harakka lensi kiiruusti toiselle puolen pihamaata. Rovastista oli tämä niin hupaista, että täytyihän hänen sitä ihan ääneensä nauraa.
Matti juoksi pirttiin, tuli sieltä pehtorin kanssa ja ajoi hevosensa makasiinin eteen. Siat aikoivat tulla perästä, mutta kun Matti taas ärjäisi äkäisesti, eivät uskaltaneet. Mutta harakka liiteli kuusesta alas reen sijalle ja alkoi aamiaisensa.
On se äijä vielä aika vankka, vaikk' on pieni, tuumaili rovasti itsekseen, kun näki Matin kantavan suurta säkkiä reestä makasiiniin.Minä en jaksaisi, vaikka olen nuorempi mies
Rovasti alkoi keinua lyhyeen keinutuolissaan ja puhallella savuja ylös kattoa kohti
Ei sillä vain ole yhtään lasta (Rovastilla niitä oli jo seitsemän.)
Savuympyrät vaelsivat puolikatossa, isonivat, kohosivat ylemmäksi, koskivat kattoon, kilpistyivät takaisin, hajosivat ja erisivät useiksi pieniksi ympyröiksi
ei ole lapsia, vaikk' on ollut naimisissa enemmän aikaa kuin moni muu kuinka kauan lie ollutkaan. Mikähän siinäkin lie, että muutamilla on, muutamilla ei?
Niin olikin, ett'ei Matilla lapsia ollut. Vaimo hänellä oli, Liisa, muttei muuta joukkoa mitään. Kahden asuivat he Korventaustan pienessä mökissä pappilan metsäsaralla. Vanhoja he olivat molemmat, olivat jo olleet kauan ja pieniä. Pieni oli hevonenkin, tammarupukka, vaikka riski, ja pieni oli Liisan lehmä. Muusta maailmasta he eivät paljoa tienneet eikä muu maailma heistä. Muutamia kertoja vuodessa he vain ihmisten ilmoissa kävivät kirkossa joulunpyhinä, kolmena pyhänä peräkkäin, juhannuksena ja pitkänäperjantaina ripillä. Tammikuun lopulla Matti sitten tavallisesti toi arentijyvät rovastille ja vaihtoi ruustinnalta kehruuksia Liisalle. Sillä välin elelivät he sydänmaassaan. Matti kaatoi keväällä pienoisen kasken, poltti sen seuraavana kesänä ja kylvi, muokkasi peltotilkkunsa ja pani toisen puolen rukiiksi, toisen potaatiksi. Sitten hän heinä aikana keräili yhdessä Liisan kanssa ahoilta ja purojen varsilta heinät hevoselle ja lehmälle. Syksyn tullen ja talvikaudet pyydysteli Matti lintuja ja jäniksiä; pyssyä ei Matti ollut ikipäivinä kädessään käyttänyt. Liisa auttoi Mattia kesillä ulkotöissä, ruokki talvella lehmän, porsaan ja kissan ja kehräsi sitten mikkelistä lähtien helluntaihin saakka ruustinnalle villoja ja liinoja.
Vielä se on riski mies tuo Matti, sanoi pehtori, kun tuli Matin kanssa makasiinista ja Matti heitti melkein tyhjän säkkinsä rekeen.
Matista oli aina mieleen, kun häntä riskiksi mieheksi sanottiin. Mutta aina hän kuitenkin siihen virkkoi:
Mitäpä tuota minun riskeydestäni, vanhan miehen ei pidä pilkata vanhaa miestä riskimpihän toki pehtori on itse.
En toki ole mitä se Matti nyt sanoo vai ei Matti ole riski, kun kantaa selässään puolen tynnörin säkin.
Eihän siinä toki ollut kuin vähän päälle kymmenen kapan.
Onpa sitä maar siinäkin.
Mitäs minä nyt enää, mutta toista se oli silloin nuorra miessä ollessaJa Matti kertoi kiiluvin silmin saman kertomuksensa, jonka joka kerta ennenkin oli jyväin maksussa kertonut. Se kertomus oli semmoinen, että kun hän vielä renkinä ollessaan tässä samassa pappilassa oli kerran ollut riihtä puimassa ja kun säkkiä kannettiin riihestä aittaan, niin ei muuan renkilaiska vetelys, mikä lie ollut, vaikka oli isoruvennut osastaan kantamaan sanoi vain, ett'ei hän jaksa.»Eikö noita ehkä saatane ilman sinuakin», oli Matti sanonut, vääntänyt säkin kummallekin olkapäälleen ja sanonut vielä sille rengille, että »jos haluttaahyppää itse säkkien päälle, niin pääset riikyydillä pihaan»Silloinpa oli pehtori tuonut rovastivainajalta (tämä nykyinen oli jo kolmas sillä sijalla Matin muistin aikaan) tuonut ryypyn.
Vaan mitäpä nyt enää jaksaisin, vanha mies ei minusta enää ryypyn tienaajaksikaan.
Ja eikö se Liisa siitä pitäen Mattiin mielistynyt? sanoi pehtori, joka ei ollut yskää ymmärtävinään.
Mitähän lie tehnyt.Soh, tamma
Matti käänsi hevosensa takapihalle päin. Pehtori hyppäsi kannoille.
Siitä pitäenpä se oli, kun Liisa ajatteli Matista, että tuo se nyt on se minun kyllä minä tiedän!
Pehtori puheli siksi näin, kun tiesi, että se puhe oli Matista mieleen. Vaikka pehtori muuten oli ylpeänlainen mies, niin välistä hän laski leikkiä.
Kyllä se oli, totta puhuen, siitä pitäen, kun se Liisa mielistyi minuun, vaikka ei se sitä ole kuulevinaankaan, kun sille sitä sanoo.»Elä tok', huono rahjushan olet ollut kaiken ikäsi!» vaan sanoo, vaikka ei se niin ajattele.
Eikös se ole itse Liisa Matille tunnustanut siitä pitäen ruvenneensa hänestä tykkäämään?
Mistä se pehtori kaikki tietää?
Niin ovat ihmiset kertoneet.
Eiköhän pehtori omasta päästään?
En minäniin kuului Liisa itse sanoneen
Liisa itsekö?ei se sitä sanomaan mene, vaikka kyllä minä sen silti tiedän, että niin se oliluuli ennen rahjusmieheksi, mutta silloinpas näki.Maasta se pienikin ponnistaa.
Liisakin oli ennen riski tyttö.
Noo!(Matti repäisi rinnuksen rivakasti auki) liekö tuo nyt niinkään semmoinen tavallinen terve ihminen
Matti sitoi hevosensa reen sepiin kiinni ja katseli viekkaalla silmällä pehtoriin
Entäs pehtorimitenkäs se on sen asian kanssa? kertoipa se Liisa vähän joulupyhinä merkinneensä että
Että mitä?
Että kyökkipiika ja pehtorija yhä viekkaammin katseli Matti pehtoria
Minäkö?Ei! akkain puheita!Pankaahan toki vähän enemmän jauhoja appeeseen
Kyllä tämä riittää.
Pehtori päätti hämmästyttää Mattia uutisella, Sentähdenhän hän oikeastaan oli ruvennutkin puheisiin
Ei taida Matti tietää, että minä tulen kohta tatsuunamieheksi
Niin miksikä mieheksi?
Tatsuunamieheksi.
Mikäs mies se on se?
Se on semmoinen mies, joka näyttää tietä, että osaa kulkea, kun tulee tatsuunaan päivällä lakua ja yöllä lyhtyä, valkeata, jos saa ajaa sivuitse, mutta punaista, jos pitää seisottaa.Se on hyvä virka
Matista se oli aivan kumma virka. Ei hän sitä kuitenkaan pehtorille sanonut.
No minkätähden se pehtori lähtee pois tästä talosta? kysyi hän siihen sijaan.
Rovasti on sukua Lapinlahden inspehtorille ja minä tulen Lapinlahden kirkonkylään.
Ei taideta tarvita täällä omassa kirkonkylässä semmoista tiennäyttäjää? sanoi Matti.
Mitäs sitä täällä, kun se on siellä se rautatie
Rautako tie?
Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon ja pääsee sitä myöten ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo.
Sitä tietäkö?
Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain.
Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?
Yhtä kyytiä!
Eikö pidä syöttääkään välillä?
Ei tarvitse rautatien hevoset syövät juostessaan tietääkö Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät?
En minä häntä
Ne syövät halkoja
Elkää toki, pehtori, vanhaa miestä vai juostessaan halkoja? en usko kuitenkaan.
Halkoja ne syövät, vakuutti pehtori.
Mutta Matti katkaisi aina kaikki puheet, kun huomasi, että häntä narrattiin ei hän ollut enää pehtoria kuulevinaankaan, puri huulensa yhteen ja työnsi valmiin appeen hamuilevan tammansa eteen.
Pehtorin mielestä ei enää maksanut vaivaa ruveta selittelemään; hän heitti avainnipun olalleen ja lähti vihellellen pirttiin päin.
Luuli saavansa narratuksipetyit, mies parka.
Matti peitti huolellisesti hevosensa loimella ja nahkasilla ja lähti rovastin puheille.
Nyt ne mitattiin jyvät kaksitoista kappaa sen verran sitä pienestä mökistä,sanoi Matti, kun oli tullut sisään ja istuutunut oven suuhun sille arkulle, jossa kirkonkirjoja kinkereille kuletettiin.
Matti istuu peremmäksionhan täällä tuolejakin
Kyllä minä tässäkin.
Täss' olisi piippu ja tupakkaa on tuolla.Rovasti toi Matille piipun ja neuvoi tupakka-astian kakluunin reunalta.
Matti pisti piippuun, raapasi tulta ja sammutti tikun hyppysissään sitten kantoi hän sen varovasti uuniin.Vähän aikaa istuivat Matti ja rovasti mitään puhumatta. Rovasti keinutti keinutuoliaan, ja Matti puhaltaa tuhutteli pieniä savuja pitkän piipunvarren päästä.
Tervennäkös se on saanut Matti olla? kysyi sitten rovasti.
Tervennähän tuota on saanut Luojan avulla olla vanhuushan se kuitenkin vain väliin tahtoo
Eihän Mattia toki vielä vanhuus riski mies, kun kantaa vielä selässään puolen tynnörin säkin.
Mistä se rovasti on sen kuullut?
Näinhän minä tuon omilla silmilläni, kun kantoi selässään, niinkuin ei mitään
Niinkuin ei mitään?Heh!heh!heh!vai näki rovasti sen?
Minä, vaikka olen nuorempi mies, en jaksaisi liikauttaakaan.
Kyllä rovasti toki jaksaisijaksoinhan sitä minäkin ennen nuorra miessä ollessani.Ja Matti kertoi rovastille, että hän kun tässä samassa pappilassa entisen rovastin aikana renkinä ollessaan kerran oli ollut riihtä puimassa, ja kun säkkiä piti riihestä makasiiniin kannettaman, niin ei muuan renkilaiska vetelys mikä lienee ollut, vaikka oli isoruvennutkaan osastaan kantamaan ei sanonut jaksavansa. Mutta silloin väänsi Matti kaksi säkkiä selkäänsä ja sanoi vielä sille rengille, että »jos tahdot, hyppää itse vielä säkkien päälle, niin pääset riikyydillä pihaan».Pehtori oli silloin mennyt rovastin puheille ja vähän päästä oli tullut ja sanonut, että rovasti oli käskenyt ryypytellä Mattia siitä hyvästä
Matti katasti kulmainsa alta rovastiin. Rovasti kalisteli avaimiaan taskussaan, nousi seisoalleen, kulki pari kertaa lattian yli, veti käden ja avaimen taskustaan ja meni lahvinsa luo. Avasi sen niinkuin oli joka kerta ennenkin Matin käydessä ja kertoessa avannut otti pullon ja pikarin ja käski Matin tulla ottamaan. Matti esteli niinkuin aina ennenkin oli estellyt sanoi, että jos menee päähän vanhan miehen mutta otti sitten kuitenkin ryypyn, niinkuin oli aina ennenkin ottanut. Rovasti pisti taas pullon ja pikarin piiloon, lukitsi lahvin, solahutti avaimet taskuunsa ja istuutui keinumaan.