Yksinäisyydessämme minä kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut, sillä minä olin johtunut sille mielelle, että asemani ei olisi pahempi, vaikka hälyyttäjäni saisikin kieltonsa rikkomisen tietoonsa. Nyt nimittäin pelkäsin tuollaisen salaisuuden säilyttämisen ehkäisevän minulta hyvää neuvontaa, jota en ollut koskaan kipeämmin kaivannut, ja saattavan rohkaista häntä luulottelemaan, että minä en ollutkaan niin pahastuksissani kuin minun olisi pitänyt, joten muka pysyisin vaiti pahemmastakin; sellaisen käsityksen katsoin voivan yllyttää häntä yhä häikäilemättömämmäksi. Olinko minä oikeassa, rakas äiti?
Rouva Jervis ei voinut olla kyyneltymättä minun mukanani, kun seikkailua kertoessani itkin kaiken aikaa ja rukoilin häntä neuvomaan mitä tehdä; ja minä näytin hänelle kaksi rakkaan isäni kirjettä, ja hän kiitti niiden oikeamielisyyttä ja sanamuotoa ja lausui minulle mieluisia huomautuksia teistä molemmista. Mutta hän pyysi, etten ajattelisi palveluksestani poistumista, "sillä kaiken todennäköisyyden mukaan", hän haastoi, "sinä käyttäydyit niin kunnokkaasti, että hän häpeää tekoansa eikä enää koskaan loukkaa sinua sillä tavoin, vaikkakin, rakas Pamelani", hän virkahti, "pelkään sinun viehkeyttäsi enemmän kuin mitään muuta, koska maan parhainkin voisi rakastaa sinua" niin hän suvaitsi lausua. Hän toivotteli, että hänen vallassaan olisi asustaa omintakeisena; silloin hän vuokraisi pienen yksityistalon, ja minä saisin jäädä hänen luokseen kuin omana tyttärenä.
Ja kun sinäkin käskit minun noudattaa hänen ohjaustansa, minä päätin viipyä nähdäkseni, kuinka asiat kehittyisivät, jollei hän eroittaisi minua palveluksesta, vaikka kyllä ensimäisessä kirjeessäsi sanoit, että minun piti tulla pois hetikohta, kun saisin mitään pahan aavistuksen aihetta. Ei siis toivoakseni ole tottelemattomuutta, rakas isä ja äiti, että jäin tänne; sillä minä en voisi odottaa siunausta enkä rukoustenne hyviä hedelmiä, jollen olisi kuuliainen.
Koko seuraavan päivän olin syvästi murheissani ja alotin pitkän kirjeeni. Hän näki minun kirjoittavan ja sanoi (kuten mainitsin) rouva Jervisille: "Tuo tyttö se aina kirjoittelee; eikö hän voisi löytää muutakin tehtävää", tai siihen suuntaan. Ja lopetettuani kirjeen minä panin sen pöytäliinan alle rouva-vainajan pukuhuoneessa; siellä ei käy muita kuin minä ja rouva Jervis, paitsi herraani. Mutta tullessani jälleen ylös sinetitsemään sitä, se suureksi hätäännyksekseni olikin kadoksissa, eikä rouva Jervis tiennyt siitä mitään, eikä kukaan tiennyt herrani käyneen lähelläkään sillaikaa. Olen ollut suuressa huolessa siitä; mutta rouva Jervis luulee kuten minäkin, että se on hänen hallussaan, sillä hän näyttää nyreältä ja vihaiselta ja tuntuu karttelevan minua samaten kuin hän moitti minun häntä väistelleen. Parempi olisi aseman jäädä tälleen kuin paheta!
Mutta hän on käskenyt rouva Jervisin kieltää minua kuluttamasta niin paljon aikaa kirjoittamiseen. Ei kannattaisi sellaisen herrasmiehen kiinnittää huomiotansa niin vähäiseen seikkaan, minä kun en ole leväperäinen muussakaan, jollei hän ole äkeissään siitä, mitä kirjoitin, ja tuo muistutus tuntuu siihen ikävyyteen viittaavan.
Minä olen kyllä muuten melkoisesti keveämmällä mielellä sen jälkeen kun saan maata rouva Jervisin kanssa, vaikka minulla silti on enemmän kuin kylliksi kärsimistä omassa pelonalaisuudessani ja nähdessäni hänen äreän tyytymättömyytensä minun askartelustani.
Voi, jospa en olisi konsaan jättänyt pikku ylisvuodettani, joutuakseni täten alttiiksi kiusauksille toiselta puolen tai inhontunteille toiselta. Kuinka onnellinen olinkaan vähän aikaa takaperin! Kuinka toisin on nyt! Sulkekaa surkutteluunne ja rukouksiinne tuskainen
PAMELA.
13. KIRJE
RAKKAHIN LAPSENI,
Meidän sydäntämme viiltelee sinun ahdinkosi ja viekoituksiin joutumisesi. Sinulla on puolellasi meidän jokahetkiset rukouksemme, ja tahtomme on, että sinä pakenet sitä pahaa isoista taloa ja miestä, jos huomaat hänen uudistavan lähentelyänsä. Sinun olisi pitänyt se tehdä hetikin, jollei sinulla olisi ollut rouva Jervisiä neuvojanasi. Emme tähän asti havaitse käytöksessäsi mitään vikaa, mutta pahimman pelko kuitenkin puristaa sydäntämme. Oi lapseni, kiusaukset ovat karvaita koettelemuksia, mutta ilman niitä me emme tunne itseämme emmekä pystyväisyyttämme.
Sinun vaarasi on suuri: sinun on seistävä rikkautta, nuoruutta ja komeata herrasmiestä vastaan; mutta suurtapa kunniaa sitte saatkin torjumisestasi! Kun ajattelemme sinun entisiä esiintymistäsi ja hyveellistä kasvatustasi, joka on sinut johtanut enemmän häpeämään kunnottomuutta kuin köyhyyttä, niin luotamme Jumalaan, että hän toimittaa sinut voitolle. Meidän nähdäksemme käy sinulle elämä kuitenkin raskaaksi noiden suurten huolten aina painaessa mieltäsi, ja voipi olla vaativaista luottaa liiaksi sinun omaan lujuuteesi. Sinä olet vasta peräti nuori, ja paholainen saattaa johduttaa hänen mieleensä joitakin juonia, jollaisista ylhäisillä ei ole puutetta, sinun viettelykseksesi. Sentähden arvelen että sinun olisi muutenkin parempi vain tulla kotiin osalliseksi köyhyydestämme turvassa kuin asustaa tuollaisen painostuksen alaisena kylläisyydessä, joka saattaa olla vaarallinen.
Jumala sinua parhain päin ohjatkoon! Niin kauvan kuin sinulla on rouva Jervis neuvojana ja makuukumppanina (ja siinä sinä menettelit hyvin ymmärtäväisesti, rakas lapseni!), on mielemme toki tyynempi kuin muutoin olisi mahdollista, ja jumalallisen varjeluksen huomaan sinut uskovat siis todella rakastavaiset, mutta varovaiset isä ja äiti.
14. KIRJE
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Rouva Jervis ja minä olemme nyt kaksi viikkoa elelleet hyvin mukavasti yksissä; herrani oli koko tämän ajan lincolnshireläisellä tilallaan ja sisarensa, armollisen rouva Daversin luona. Hän tuli kotiin eilen ja antausi pian jälkeenpäin puheluun rouva Jervisin kanssa, enimmäkseen minusta.
"No, rouva Jervis", oli hän sanonut, "tiedän teidän arvostelevan Pamelaa hyvin suotuisasti; mutta luuletteko hänestä olevan mitään hyötyä perheessä?"
Taloudenhoitajatar kertoi kummastuneensa kysymyksestä, mutta vastanneensa, että minä olin siveimpiä ja ahkerimpia olentoja, mitä hän oli milloinkaan tuntenut.
"Miksi juuri siveimpiä", tokaisi hän, "kuulkaas? Onko ollut mitään syytä olettaa häntä toisenlaiseksi tai onko kukaan saanut päähänsä koetella häntä?"
"Minua ihmetyttää, herra", huomautti toinen, "että sellaista kysyttekään! Kuka rohkenisi esittää hänelle mitään sopimatonta näin säädyllisessä ja hyvinhallitussa taloudessa, jonka isännällä on niin hyvä kunnon ja kunniallisuuden maine?"
"Suuri kiitos suosiollisesta mielipiteestänne, rouva Jervis", virkkoi hän; "mutta kysynpä luuletteko, että jos joku yrittäisi, Pamela antaisi teidän tietää sen?"
"Ka, teidän arvoisuutenne", vakuutti taloudenhoitajatar, "hän on viaton lapsukais-parka, ja uskoakseni hän luottaa minuun sikäli, että hän kuulustaisi minun neuvoani siinä missä oman äitinsäkin".
"Viaton taas! ja siveä, tietenkin. Runsaasti te ja'atte nimittelyä, rouva Jervis; mutta minun käsittääkseni hän on viekas heilakka, ja jos minulla olisi nuori pulska kellarimestari tai isännöitsijä, niin hän väleen kietoisi tämän kauppoihinsa, jos katsoisi kannattavan siepata siitä miehen itselleen."
"Hyväinen aika, herra", päivitteli rouva Jervis, "liian varhaista se olisi Pamelalle, eikä hän vielä naimisiinmenoa ajattele, sen takaan; ja teidän kellarimestarinne ja isännöitsijänne toki ovatkin ikämiehiä molemmin eivätkä ota lukuun mitään sellaista".
"Hyväinen aika, herra", päivitteli rouva Jervis, "liian varhaista se olisi Pamelalle, eikä hän vielä naimisiinmenoa ajattele, sen takaan; ja teidän kellarimestarinne ja isännöitsijänne toki ovatkin ikämiehiä molemmin eivätkä ota lukuun mitään sellaista".
"Eivät kylläkään", hän myönsi, "ja jos he olisivat nuorempiakin, niin heillä sentään olisi enemmän älyä kuin tuommoisen tytön pauloihin puuttuakseen. Sanon teille suoraan mielipiteeni hänestä, rouva Jervis: minä en usko tätä suosikkianne niin peräti vakaiseksi tyttöseksi kuin te kuvittelette."
"Minun ei sovi väittää teidän arvoisuuttanne vastaan", lausui rouva Jervis, "mutta rohkenen sanoa, että jos miehet jättävät hänet rauhaan, ei hän ota heitä ajatellakseenkaan".
"No, tiedättekö keitään miehiä, jotka eivät jättäisi häntä rauhaan, rouva Jervis?" kysyi hän.
"En todellakaan, herra", vastasi taloudenhoitajatar; "hän pysyttelee niin itsekseen ja kuitenkin käyttäytyy niin ymmärtävästi, että he kaikin pitävät häntä arvossa ja osoittavat häntä kohtaan sellaista kunnioitusta kuin hän olisi säätyläisneiti syntyään".
"Niin, se on sitä hänen oveluuttaan, josta huomautin", väitti hän. "Mutta minä sanon, että siinä tytössä on turhamaisuutta ja itseluuloisuutta, ja ylpeyttä myös, ellen erehdy; ja kenties voisin mainita teille siitä esimerkin".
"Teidän arvoisuutenne kykenee näkemään pitemmälle kuin tällainen yksinkertainen ihminen", sanoi rouva Jervis; "mutta minä en ole koskaan havainnut hänessä muuta kuin viattomuutta".
"Ja siveyttä samaten, niinhän!" virkahti toinen. "Mutta entä jos minä voisin mainita teille sellaisen tapauksen, että hän on hieman liian vapaasti laverrellut eräältä taholta osakseen tulleista ystävällisyyden näytteistä ja turhamaisesti tulkinnut muutamia pelkästä nuoruutensa ja olosuhteittensa säälittelystä johtuneita myötätunnon sanoja sala-aikeeksi itseänsä vastaan, vieläpä rohjennut sekoittaa hullutteluunsa nimiäkin, joita hän ei saisi mainita muutoin kuin kunnioituksella ja kiitollisena, mitä siihen vastaisitte?"
"Siihenkö, herra!" vastasi suojelijattareni; "en ollenkaan osaa sanoa, mitä siihen vastaisin. Mutta Pamela toivoakseni on kykenemätön sellaiseen kiittämättömyyteen."
"No, sikseen jo se hupakko", lopetti hän. "Ystävänä teidän vain sietää varoittaa häntä omaksumasta liiallisia vapauksia sen suosiollisuuden nojalla, jota hänelle osoitetaan; ja jos hän jää tänne, älköön kirjoitelko minun huonekuntani asioista pelkästään kynänsä ja mielikuvituksensa harjaannuttamiseksi. Uskokaa minua, hän on nokkela, juonikas huippana, ja ajan mittaan sen kyllä huomaatte."
Onko mokomaa ennen kuultu, rakas isä ja äiti? On ilmeistä, että hän ei ollut odottanut sellaista torjumista ja että hän epäilee minun kertoneen rouva Jervisille; ja nyt myös vahvistuu, että hänellä on hallussaan se pitkä kirje, jonka aioin teille lähettää, joten hän tuntee tästä kaikesta tukalaa kiusaannusta. Mutta sitä en minä voi auttaa. Mieluummin annan pitää itseäni ovelana ja juonikkaana kuin olen sitä hänen tarkoittamassaan merkityksessä; ja niin kepeältä kannalta kuin hän ottaakin sanat siveys ja viattomuus minusta puheen ollessa, hän olisi vähemmän suuttunut niistä, jos minä olisin vähemmin ansainnut tätä hänen tulkintaansa, sillä silloin olisi kenties minun viallisuuteni ollut hänen mielestään avuni niin ilkeä herrasmies hän on! Kirjoitan taas pian, mutta nyt minun on lopetettava vakuuttaen, että minä olen ainiaan teidän vilpitön tyttärenne.
15. KIRJE
RAKAS ÄITI,
Keskeytin äkkiä viime kirjeeni, kun pelkäsin hänen olevan tulossa, ja niin kävikin. Sujautin kirjeen poveeni ja otin neulomukseni, joka oli vieressäni; mutta minussa oli niin vähän sitä nokkeluutta, jota hän muka oli havainnut, että näytin niin hämmentyneeltä kuin jostakin suuresta pahanteosta tavattu.
"Istu alallasi, Pamela", alotti hän, "äläkä anna minun häiritä hommailuasi. Et toivota minua tervetulleeksi kotiin matkaltani Lincolnshirestä."
"Olisi kovaa, teidän arvoisuutenne", vastasin minä, "ellette olisi aina tervetullut omaan taloonne".
Olisin samalla poistunut, mutta hän kielsi: "Älä juokse tiehesi, sanoinhan jo. Minulla on pari sanaa lausuttavana sinulle." Voi hyväinen, kuinka sydämeni alkoi pamppailla! "Kun olin hieman ystävällinen sinulle kesämajassa", hän jatkoi, "ja sinä sen perusteella käyttäysit niin hupsusti kuin olisin aikonut tehdä sinulle suurta pahaa, niin enkö kieltänyt sinua kielimästä kellekään mitä oli tapahtunut? Ja kuitenkin sinä olet asian saattanut yleiseksi puheenaineeksi, pitämättä arvossa minun mainettani sen paremmin kuin omaasikaan."
"Minäkö saattanut puheenaiheeksi, herra!" virkahdin minä. "Minullahan ei ole ketään puhekumppania, juuri."
"Juuri, sinä pikku verukkelehtija!" keskeytti hän; "mitä sillä rajoituksellasi tarkoitat? Kysynpä: etkö ensiksikin ole kertonut rouva Jervisille?"
"Pyydän, teidän arvoisuutenne", sanoin minä kiihdyksissä, "sallikaa minun mennä alas, sillä minun ei sovi ryhtyä väittelyyn teidän arvoisuutenne kanssa".
"Taas kiertelyä!" tiukkasi hän käteeni tarttuen; "mitä sinä väittelystä puhut? Kiistaatko muka minun kanssani, jos vastaat yksinkertaiseen tiedustukseen? Anna vastaus kysymykseeni."
"Voi, hyvä herra", estelin minä, "älkää nyt pakoittako minua pitemmälle, jotten taas unohtaisi itseäni ja olisi röyhkeä!"
"Vastaa minulle vaan, minä vaadin!" kovisti hän; "etkö ole kertonut rouva Jervisille? Se röyhkeätä on, jos et vastaa minulle oitis siihen, mitä kysyn."
"Teidän arvoisuutenne", sanoin yrittäen vetää kättäni pois, "kenties tekisi mieleni vastata teille toisella kysymyksellä, ja se ei olisi huomautuksekseni soveliasta".
"Mitä haluaisit sanoa?" kysyi hän; "puhu suoraan".
"Miksi siis", tokaisin minä, "teidän arvoisuutenne olisi niin suutuksissaan rouva Jervisille tai kelle hyvänsä kertomisesta, jos te ette tapahtuneella tarkoittanut mitään pahaa?"
"Hyvin sanottu, sievä viaton ja vakainen, kuten rouva Jervis sinua nimittelee", tuohtui hän; "ja näinkö sinä julkeat ilkkua ja viisastella minun edessäni! Mutta yhäkin tahdon selvän vastauksen kysymykseeni."
"No sitte, herra", mukausin minä, "kun en missään nimessä voisi valehdella: minä kerroin rouva Jervisille, sillä sydämeni oli pakahtua; mutta kellekään muulle en ole suutani avannut".
"Hyvä on, ynseäsilmä", sanoi hän, "ja verukkelehtija jälleenkin: sinä et suutasi avannut kellekään muulle, mutta etkö kirjoittanutkaan?"
"Kas nyt, suvaitkoon teidän arvoisuutenne", huomautin minä (ollen juuri sillähaavaa aivan pelkäämätön), "tätä te ette olisi voinut kysyä minulta, ellette olisi siepannut kirjettä isälleni ja äidilleni; tunnustan kyllä siinä avomielisesti selittäneeni asian, kun kysyin heidän neuvoaan ja haastoin murheitani!"
"Ja tuollainen hurnakka siis tahtoo solvata minua sekä kodissani että kotini ulkopuolella, koko maailmalle, niinkö?" kivahti hän.
"En, hyvä herra", minä vastasin, "ja toivon että teidän arvoisuutenne ei olisi suutuksissaan minulle: enhän solvaa teitä, jollen muuta sano kuin totta".
"Vai niin, taasko pitittelyä! Sinua julkeata!" kiivastui hän; "tällaista puhuttelutapaa minä en suvaitse!"