"Pyydän, herra", kysyin minä, "keltä voi kokematon tyttö-parka kuulustaa ohjausta, ellei vanhemmiltaan ja sellaiselta hyvältä ihmiseltä kuin rouva Jervisiltä?"
"Hävytöntä!" hän ärähti jalkaa polkien; "sinunlaisesiko kelpaa asettamaan minut tutkisteltavakseen?"
Minä painuin polvilleni ja sanoin:
"Taivaan tähden, teidän arvoisuutenne, säälikää taitamatonta olentoa, joka ei osaa velvollisuudestaan muuta kuin kuntonsa ja hyvän nimensä varjelemisen! Minulla ei ole mitään muuta turvaa, ja köyhänä ja ystävättömänäkin minua on aina opetettu pitämään kunniallisuutta kalliimpana kuin henkeäni."
"Kunniallisuutesiko tässä nyt tulee tielle, hupsu tyttö!" sanoi hän. "Eikö kunniallisuuteesi juuri kuulukin olla tottelevainen ja kiitollinen isäntääsi kohtaan, vai mitä?"
"Niin, mahdotonta onkin, herra", vastasin, "minun olla kiittämätön teidän arvoisuuttanne kohtaan, tai uppiniskainen, tai ansaita julkean ja hävyttömän nimityksiä, joilla minua puhuttelette, paitsi milloin teidän tahtonne on ristiriidassa sen ensimäisen velvollisuuden kanssa, joka ainiaan pysyy elämäni perustana".
Hän näytti liikutetulta, nousi seisaalle ja asteli isoon kamariin parille kolmelle kierrokselle, jättäen minut polvilleni. Minä heitin esiliinan kasvojeni yli, laskin pääni tuolille ja itkin katketakseni, jaksamatta hievahtaakaan.
Viimein hän tuli jälleen sisälle, mutta voi! pahanjuonisuutta oli hänellä sydämessään. Kohottaen minut ylös hän haastoi:
"Nouse, Pamela, nouse; sinä olet oma vihollisesi. Luonnoton hupsuutesi johtaa sinut vielä hukkaan. Kuulepas nyt, olen kovasti vihoissani siitä, että olet sillä tavoin halventanut nimeäni taloudenhoitajattarelleni kuten isällesikin ja äidillesi; ja niinpä sinulla sopii yhtä hyvin olla todellista aihetta vapaaseen esiintymiseesi minun suhteeni kuin kuvitella kaikenlaista kiusakseni."
Ja hän yritti ottaa minut polvelleen, hiukan voimaakin käyttäen. Oi kuinka kauhuissani minä olin! Parahdin mitä olin iltaa tai paria ennen lukenut eräästä kirjasta: "Enkelit ja pyhimykset, ja koko taivaallinen joukko, suojelkaa minua! Älköönkä jääkö minuun hetkeksikään henkeä sen turman tapahduttua, että hukkaan viattomuuteni."
"Sievä hupakko", sanoi hän, "kuinka sinä hukkaisit viattomuutesi, jos sinun on alistuttava voimaan, jota et voi torjua? Ole huoletta, tapahtukoon pahintakin mitä voipi, niin sinä saat ansion ja minä vian, ja siitä koituu hyvää aihetta kirjeisiin isällesi ja äidillesi sekä päällisiksi pakinoimisen aineksia rouva Jervisiä varten."
Hän suuteli väkisin niskaani ja huuliani ja jatkoi: "Kuka konsaan onkaan soimannut Lukretiaa! Kaikki häpeä kohtasi ainoasti raiskaajaa: ja minä tyydyn ottamaan kaiken moitteen itselleni, kun olen jo saanut liiallisen osan siitä mitä olisin ansainnut."
"Saanko minä", huudahdin, "Lukretian tavoin puhdistautua kuolemallani, jos minua pidellään raakamaisesti?"
"Ohoo, tyttöseni", ivasi hän, "sinulla on lukeneisuutta, huomaan; ja mepä laitammekin keskenämme sievän romanttisen tarinan, ennen kuin eriämme, sen takaan".
Hän pisti sitte kätensä poveeni, mutta järkkymys antoi minulle kaksin verroin voimia äkillisellä ponnahduksella pääsin irti ja juoksin ulos huoneesta; ja kun viereinen kamari oli auki, minä syöksähdin sinne ja vedin oven kiinni perässäni, ja se meni lukkoon. Mutta hän ahdisti minua niin kintereillä, että sai kahmaistuksi hameestani, jota repesi kappale riippumaan oven ulkopuolella, sillä avain oli sisäpuolella.
Muistan hädin sen, että pääsin tähän turvaan; mitään muuta en tiennyt asiasta ennen kuin jälkeenpäin. Minä nimittäin sain kauhusta kohtauksen, ja siinä minä makasin, kunnes hän avaimenreiästä tirkistäessään lienee keksinyt minut sortuneena lattialle kasvoilleni pitkin pituuttani. Silloin hän kutsui luokseni rouva Jervisin, joka hänen avullaan röykytti oven auki; ja nähdessään minun alkavan tointua hän meni pois, varoittaen taloudenhoitajatarta hiiskumasta mitään asiasta, jos oli viisas.
Rouva Jervis-parka luuli pahemmin käyneen ja itki minun ylitseni kumartuneena niinkuin olisi ollut äitini, ja kahteen tuntiin minä en vironnut tajulleni. Juuri kun hiukan pääsin jalkeille, hän astui huoneeseen, ja silloin minä uudestaan peljästyin pyörryksiin. Hän peräytyi heti, mutta jäi viereiseen huoneeseen ehkäistäkseen ketään osumasta lähellemme, jotta hänen rumat hankkeensa eivät tulisi tiedoksi.
Rouva Jervis ojensi minulle hajupulloansa, ja hän oli leikannut poikki kurenauhani ja asettanut minut isoon tuoliin, kun herra kutsui hänet luoksensa.
"Kuinka tyttö jaksaa?" hän kysyi; "en ole eläissäni nähnyt sellaista hupeloa. Minä en tehnyt hänelle mitään." Rouva Jervis ei itkultaan kyennyt puhumaan. "Kas, hän näkyy kertoneen teille, että minä puhuttelin häntä ystävällisesti kesämajassa, mutta vakuutan teille, että siinä ei ollut mitään pahaa sen enempää kuin nytkään, ja pitäkää te tämä juttu omana tietonanne älkääkä antako minua siinä nimetä."
"Oi, teidän arvoisuutenne tähden ja Kristuksen nimessä !" alotti taloudenhoitajatar. Mutta hän ei tahtonut kuunnella, vaan tokaisi:
"Teidän itsenne tähden sanon teille, rouva Jervis: jättäkää se silleen. Minä en ole kohdellut häntä pahoin. Ja minä en enää suvaitse häntä talossani lörpöttelemässä kaikenmoisia hassuja kuvitelmia! Mutta koska hän on niin luontuvainen saamaan kohtauksia tai ainakin teeskentelemään niitä, niin valmistakaa hänet esittäytymään puheilleni huomenna päivällisen jälkeen äitini kammiossa; olkaa te mukana kuullaksenne koko haastelun."
Ja niin hän läksi äkeissään ulos, käski esille nelivaljakkonsa ja ajoi jonnekin vieraskäynnille.
Rouva Jervis tuli sitte minun luokseni; kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut ja sanoin päättäneeni, etten jää taloon, ja hänen vastatessaan: "Samaa hän tuntui uhkaavan", minä sanoin: "Siitä olen iloissani; sitte saankin olla huoletta." Kuulin nyt kaiken, mitä edellä mainitsin hänen puhuneen. Rouva Jervis on kovin vastahakoinen näkemään minun lähtevän, ja kuitenkin hän, nais-parka, alkaa olla peloissaan omastakin puolestaan; mutta missään nimessä hän ei antaisi minun joutua vahinkoon. Hän sanoo, että herra varmastikaan ei haudo mitään hyvää, mutta että hän ehkä nyt nähdessään minut niin päättäväisenä luopuu kaikista yrityksistä, ja että minä paremmin tiedän mitä tehdä huomisen jälkeen, jolloin minun on ilmestyttävä varsin pahan tuomarin eteen, aavistelen.
Voi kuinka minä kauhistelen tätä huomispäivän esittäytymistä! Mutta olkaa huoletta, rakkaat vanhempani, lapsi-rukkanne kuntoisuudesta, niinkuin minäkin taatusti tiedän teidän pitävän rukouksissanne oman kuuliaisen tyttärenne.
Oi tuota kamalaa huomispäivää! kuinka sitä pelkäänkään!
16. KIRJE
RAKKAAT VANHEMPANI,
Tiedän teidän kaivanneen kuulla minusta pian, ja lähetän tämän heti kun tuli tilaisuutta.
Niin, voitte arvata, kuinka rauhattomasti aikani kului hänen määrähetkeensä asti. Hetki hetkeltä sen lähetessä yltyi kauhuni, ja väliin olin hyvin miehuullisella päällä ja sitte taas aivan lannistunut, ja luulin pyörtyväni, kun herrani sitte pääsi päivälliseltä. Minä puolestani en voinut syödä enkä juoda, enkä mitenkään voinut pidätellä itkua turvottamasta silmiäni.
Viimein hän meni ylös kammioon, joka oli ollut hyvän emäntäni pukeutumishuoneena; kammosin sitä huonetta nyt yhtä paljon kuin ennen rakastin. Eikö teidän sydäntänne kivistele minun tähteni? Minun lepatteli niinkuin vastapyydetty lintu häkissä. Oi Pamela, mietin itsekseni, miksi olet niin hupsu ja pelokas? Et ole tehnyt mitään pahaa! Jos pelkäät väärämielistä tuomaria ollessasi viaton, niin mitä tekisitkään syyllisenä oikean edessä? Ole urhea, Pamela; sinä tiedät pahimman! Ja kuinka helppoa onkaan valita köyhyys ja kunniallisuus mieluummin kuin yltäkylläisyys ja syntisyys.
Näin minä elvyttelin mieltäni, mutta kuitenkin masentui sydän-parkani, ja minä olin ihan murtunut. Vähimmänkin liikahduksen ajattelin kutsuvan minut tilille; minä säikyin sitä selvittelyä ja kuitenkin jo toivottelin tulevaksi.
No, vihdoin hän soitti kelloa. Oi, ajattelin, jospa se olisikin minun ruumiskelloni! Rouva Jervis meni ylös, sydän kylläkin täynnä, sillä hyväsydämisellä nais-paralla!
"Missä Pamela on?" sanoi herra. "Toimittakaa hänet tänne, ja tulkaa te hänen kanssaan."
Taloudenhoitajatar tuli kamariini; minä olin varustautunut lähtemään, mutta sydämessäni olin rakkaan isäni ja äitini luona valmiina käymään osalliseksi teidän köyhyydestänne ja kovaonnisuudestanne. Menin kuitenkin ylös.
Oi, kuinka voivat pahat miehet näyttää mustin sydämin niin tyyniltä ja huolettomilta, viattomien poloisten seistessä kuin rikoksentekijät heidän edessään!
Hän oli niin ankara sävyltään, että sydämeni salpautui ja minä toivottelin olevani missä hyvänsä muualla kuin siellä, vaikka juuri edellä olin ponnistanut kaiken miehuullisuuteni.
Armias taivas, rukoilin ajatuksissani, anna minulle rohkeutta seistä tämän ilkeän isännän edessä! Oi, pehmitä hänet tai karkaise minut!
"Tule sisään, hupakko!" hän käski vihaisesti ja tempasi minua kädestä; "kyllä sietääkin sinua hävettää nähdä minut hälyämisesi ja jaarittelusi jälkeen, solvattuasi minua houreillasi."
Minuako hävettäisi nähdä sinut! ajattelin; vai sillä tavalla! Mutta minä en hiiskunut mitään.
"Rouva Jervis", virkkoi hän, "tässä nyt olette kumpainenkin. Istuutukaa te, mutta hän seisköön jos tahtoo." ( Kyllä, ajattelin minä, jos voin, sillä polveni hytisivät yhteen.) "Ettekö, nähdessänne tytön siinä tilassa, missä hänet tapasitte, ajatellut että minä olin hänelle antanut suurinta valituksen syytä, mitä naiselle voi sattua? Ja että minä olin suorastaan saattanut hänet tärviölle, puhuakseni hänen tavallaan? Sanokaa, saatoitteko ajatella mitään vähempää?"
"Todellakin, sitä ensimältä pelkäsin", myönsi toinen.
"Onko hän kertonut teille, mitä hänelle tein, ja kaiken mitä tein, aiheuttaakseni tuollaisen hupsuttelun, joka on voinut halventaa arvoani teidän ja koko huonekuntani silmissä? Ilmoittakaa minulle, mitä hän on teille puhunut."
Taloudenhoitajatar oli hiukan liiaksi säikyksissä, kuten jälkeenpäin tunnusti, hänen ankaruudestaan ja sanoi:
"Kyllä hän minulle kertoi että te ainoastaan veditte hänet polvellenne ja suutelitte häntä."
Silloin minä sain hieman rohkaistuksi luontoani. "Ainoastaan, rouva Jervis?" puutuin puheeseen; "eikö se riittänyt osoittamaan minulle, mitä minulla oli peljättävää? Kun hänen arvoisuutensa tasolle kuuluva isäntä alentuu kohtelemaan noin vapaasti minunlaistani halpaa palkollista, niin mitä on lähinnä odotettavissa? Mutta teidän arvoisuutenne menikin pitemmälle: te uhkasitte minulle, mitä tekisitte, puhuitte Lukretiasta ja hänen kovasta kohtalostaan. Teidän arvoisuutenne tietää, että menitte paljoa pitemmälle kuin isännän sopii käyttäytyä palvelijaa tai vertaistansakaan kohtaan, ja minä en voi sietää sitä." Ja niin minä puhkesin haikeaan itkuun.
Rouva Jervis alkoi puolustella minua ja pyyteli häntä säälimään tyttö-parkaa, jolle maineensa oli niin suuren arvoinen.
"Pidän häntä varsin sievänä", lausui herrani, "ja luulin häntä nöyräksi, enkä siis olisi uskonut hänen pöyhistyvän suosiollisuuteni osoituksista tai huomaavaisuudesta, jolla annoin tunnustusta hänen edistyspyrkimyksilleen; mutta minua kammoksuttaisi ajatellakaan hänen pakoittamistansa mihinkään. Tunnen itseni paremmin", hän vakuutti, "ja mitä asemaani kuuluu; ja totisesti olenkin kylliksi alentautunut ottaessani huomatakseni hänenlaistansa letukkaa, mutta hän lienee viehättänyt minut esiintymään vapaammin kuin minulle oli sopivaa, joskaan en millään muotoa aikonut pitemmälle jatkaa pilaa."
Kuinka viheliäistä puhdistautumista tämä olikaan, rakas äiti, järkimiehen puheeksi! Mutta siinä näkee, kuinka sekaannuksiin huono asia ja kehnot teot saavat etevimmänkin älyn. Se antoi minulle silloin hiukan rohkaisua; huomaan että viattomuus alhaisessakin asemassa ja heikkojen luonnonlahjain avittamana on edullisemmalla puolella kuin kaiken rikkauden ja viisauden kannattelema paheellisuus.
Lausuin siis: "Teidän arvoisuutenne sanokoon sitä pilaksi tai kujeiluksi taikka miksi hyvänsä; mutta, herra, sellainen pilanteko ei sovellu isännän ja palkollisen etäisyyteen toisistansa."
"Kuuletteko nyt, rouva Jervis", huudahti hän, "tämän heilakan nenäkkyyttä? Sain melko lailla tätä lajia jo ennen kesämajassa, ja eilen niinikään, ja se saattoikin minut kenties maltittomammaksi häntä kohtaan kuin olisin muutoin ollut."
Rouva Jervis varoitti: "Älä ole noin tokinainen hänen arvoisuudelleen, Pamela: sinun pitää käsittää alamaisuutesi; näethän että hänen arvoisuutensa tarkoitti vain leikkiä."
"Oi rakas rouva Jervis", sanoin minä, "älkää tekin moittiko minua. On kovin vaikea pysyä täysin kunnioittavana ylhäisimpiäkään kohtaan silloin kun he itse eivät säilytä välimatkaa halvimpien palkollistensa kohtelussa."
"Siinä taas!" virkahti hän; "voisitteko tätä uskoa nuoresta suupaltista, jollette olisi itse kuulemassa?"
"Sentäänkin, teidän arvoisuutenne", pyysi rouva Jervis, "olkaa tyttö-paralle armollinen ja antakaa hänelle anteeksi. Hän on vain tyttönen ja pitää siveyttänsä kalleimpanaan; minä menen hengellänikin vastuuseen hänestä, että hän ei ikinä käyttäydy nenäkkäästi teidän arvoisuuttanne kohtaan, jos suvaitsette olla kiusaamatta häntä sen enempää tai uudestaan säikyttämättä. Te näitte hänen kohtauksestaan, herra, että hän oli kauhun vallassa; hän ei voinut sitä auttaa, ja vaikka teidän arvoisuutenne ei aikonut hänelle mitään pahaa, kävi kuitenkin sen pelko melkein kuolemaksi hänelle, ja suurella vaivalla minä vaan sain hänet toinnutetuksi."
"Oh, sitä pikku ulkokullattua", väitti hän, "hänellä on sukupuolensa kaikki viekastelulahjat ne ovat synnynnäisiä hänellä. Huomautinhan teille jo äskettäin, että te ette tuntenut häntä. Mutta tämä ei ollut pääasiallisena syynä siihen, että kutsuin teidät yhdessä puheilleni: minä huomaan, että tämän tytön mieletön hulluttelu hyvinkin saattaa haitata mainettani. Hän on kertonut teille kaikki, ja varmaan enemmän kuin kaikki, epäilemättäkin; ja hän on kyhännyt kirjeitä (sillä hän on osoittautunut valtavaksi kirjeiden sepustelijaksi) isälleen ja äidilleen sekä mikseipä muillekin, esittäen itsensä niissä valon enkeliksi, mutta suopean isäntänsä ja hyväntekijänsä hän mustaa ilmetyksi paholaiseksi." ( Oi kuinka ihmiset toisinaan osuvat antamaan itselleen sattuvia nimityksiä! ajattelin minä.) "Ja tällaista", hän lisäsi, "minä en ota sietääkseni; ja niinpä olen päättänyt, että hän palatkoon ahdinkoon ja köyhyyteen, mistä hänet otettiin, ja varokoonkin pitelemästä minun nimeäni kovin vapaasti, lähdettyään tästä talosta."
Minä elähdyin näistä tervetulleista sanoista; vilpittömästi ilostunein sydämin heittäysin polvilleni hänen jalkoihinsa ja haastoin:
"Olkoon teidän arvoisuutenne ainiaan siunattu päätöksestänne! Nyt saan olla onnellinen. Sallikaa minun polvillani kiittää teitä kaikista hyvistätöistä ja suosionosoituksista, joita olette minulle niin runsaassa mitassa jaellut edistyksen ja oppimisen tilaisuuksista, joita minulla on ollut armollisen rouvan ja teidän välityksellänne. Tahdon nyt unohtaa kaiken mitä teidän arvoisuutenne on yrittänyt minulle, ja minä lupaan teille, etten milloinkaan anna nimenne tulla huuliltani muutoin kuin kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteilla. Jumala kaikkivaltias siunatkoon teidän arvoisuuttanne iankaikkisesti, aamen!"