Muuan markkinamies - Juhani Aho 3 стр.

Kauan aikaa istui hän äänetönnä takkavalkeaan tuijottaen. Mutta vaikka hänen ajatuksensa näyttivät kaukana muualla harhailevan, huomasi hän kuitenkin jokaisen tulipaakun, joka kuusisista haloista sattui lattialle lentämään, ja heitti sen kohta hyppysillään uuniin takaisin.

Kotvasen kuluttua minä kysäisin, eikö häntä haluttaisi panna palamaan.

Hän säpsähti kuin unestaan herätetty ja pyyhkäisi otsaansa.

Ka, täälläkö minä olen minä en muistanutkaan palamaanko? Enpä hänestä nyt.Vaan elkää pahaksenne panko, että minä olen tänne näin vain ventovieraan huoneeseen omin lupini

Elkää olko millännekään itsehän minä teidät tänne toin.

Saisinko luvan kysyä, oletteko sitä herra vai mikä? Herraksi te ainakin olette liika hyvä.

Minä kummastelin tätä ja kysyin, miksi hän niin ajatteli.

No, herraksi tai talonpojaksi yhdenlaisia ne minusta kaikki on, mutta te olette kuitenkin toisenlainen Ei sitä tuolla lailla kuin te joka mies tämmöistä kutaletta kuleta ja hoida. Etsii juopuneen hullun hatun ja kulettaa hänet itsensä sitten kotiinsa.

Se Nilsiän mieshän se teidän hattunne etsi, sanoin minä, ja minä en muuta kuin sen vain toin teille.Mutta miksi te sitä kyytiä tiehenne syöksyitte sieltä torilta?

Silloinko, kun ne nostivat siellä ja hurrasivat kuin narria?

Hän ei nyt joutunutkaan raivoihinsa niinkuin äsken, ja se oli minusta vielä kummempaa kuin se, että hän ensin joutui, vaikka en osannut kumpaankaan syytä keksiä, enemmän kuin siihenkään, miksi hän semmoisella kamalalla äänellä silloin kirkaisi, kun syöksyi tiehensä nostomiestensä käsistä. Päinvastoin kutistui hän nyt aivan kumaraksi tuossa uunin edessä istuessaan ja painoi miltei nyyhkien kasvonsa käsiinsä. Minä annoin hänen taaskin olla rauhassa ja miettiä, mutta kummakseni hän yht'äkkiä hypähti seisoalleen ja paiskasi molemmat kätensä olkapäilleni.

Kuulkaa, hyvä herra, eli mikä lienette. Jos te ette muuten taivaaseen pääsisi tahtoisitteko sinne pirujen ja perkeleiden nostamana päästä?

Hänen äänensä oli itkevän kiihkoinen, ja hän katseli minua, niinkuin todella olisi luullut, että minä tähän kysymykseen osaisin antaa vastauksen.

Mutta minä en osannut muuta kuin ihmetellä enkä sanonut ymmärtäväni, kuinka pirut ihmistä taivaaseen veisivät, joiden aina ennen olin kuullut heitä helvettiin himoitsevan.

Hän istuutui niinkuin se, jonka ajatuksen juoksua ei ole ollenkaan käsitetty.

Niin, niin. Mistäpä sen ymmärtäisittekään eihän sitä ymmärrä muut kuin minä, enkähän minäkään sitä ennen ymmärtänyt. Mutta nyt minä sen ymmärrän, että kun piru oikein piruksi käy, niin silloin se on ihmiseen niin ihastuvinansa, että tahtoo sen taivaaseenkin lennättää. Mutta se taivas on sittenkin pirujen tekemä taivas eikä se mikään taivas olekaan, vaan se on se syvin helvetti.

Tuota puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja kävellyt pöytäni luo.

Saisiko näitä teidän kirjojanne katsella? kysyi hän, ja kun minä sanoin, että hän vain olisi hyvä ja katselisi, alkoi hän niitä selailla. Minusta näytti, että häntä jollakin tavalla vaivasi se, mitä äsken oli tullut sanoneeksi, ja että hän nyt haki jotain syytä kääntääkseen puheen toisaalle.

Hän tavaili muutamien ruotsinkielisten kirjain nimilehtiä samanlaisella uteliaalla kömpelyydellä, kuin talonpojat niitä tavallisesti tavailevat. Mutta sitten hän yht'äkkiä laulahti:

ja siirrettyään nuo vieraskieliset kirjat syrjään alkoi hän katsella muita.

Yht'äkkiä avautui siinä hänen eteensä Kanteletar, ja kun hän sen näki, hän ihan kuin olisi säikähtynyt. Mutta sitten leimahti ilon tuli hänen silmissään ja hän huudahti:

Siinähän on Kanteletar!

Ja kun hän sen huudahti, hänen äänensä melkein vapisi. Sitten hän rupesi kirjan lehtiä kuumeentapaisesti selailemaan.

Katsotaanpas, onko se täälläkin se runo. Täällähän se on, sadannella seitsemännellä neljättä sivulla. Ka niin, tuoss' on. Ja nyt hän alkoi lukea seuraavaa runoa, väliin kirjaan katsoen, väliin ulkomuistista, jolloin hän aina kirjan yli minuun vilkaisi:

Eipä kasva kaikki lapset, ei ylene yksikänä, niinkuin mie katala kasvoin, yksipuolinen ylenin, kasvoin lasna armotonna, yksipuolisna ylenin; kasvoin kuin karankokuusi, nousin kuin noropetäjä, niinkuin putki puun nojassa, saraheinä sammalsuolla, kaste kaihassa tilassa, vesi vahteran vajossa. En kasvanut kananmunilla, ylennyt sianlihoilla; kasvoin kainalopaloilla, täyvyin kaalin tähtehillä veräjillä vierahilla, uksilla ulisevilla.

Kunp' on eukkoni eläisi, oisi vanhin valvehella, ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla, karvavieru-kauhtanalla, paha raiska paita päällä; maata verkani vetäisi, siltoa sinihamonen.

Eikös se ole mainiota runoa, kun sanoo, että »kasvoin kuin karankokuusi, nousin kuin noropetäjä», ja kun sitten sanoo, että jos äiti eläisi, niin »ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla, karvavieru-kauhtanalla!»

En voinut mielestäni kyllin ihmetellä tuota miestä. Äsken oli hän ollut ihan masennuksissa, ja nyt hän tuossa luki kauneimpia paikkoja Kantelettaresta. Vast'ikään hänen muotonsa piirteet olivat olleet aivan riipuksissa ja silmät välinpitämättömän näköisinä. Nyt se sama mies seisoi siinä hehkuvin kasvoin minun edessäni ja puhui miltei liikutuksen itkuun värähtelevällä äänellä.

Voi, voi! se on tämä runo niin minä sitä parempaa en tiedä missään! Se on ihan kuin minä olisin sen itsestäni tehnyt, jos vain olisin osannut. Mutta onhan täällä monta muutakin yhtä hyvää! Entäs tämä, joka on täällä vähän etempänä. En minä sitä nyt näy löytävän, mutta se on näinja hän luki ihan ulkoa muutaman runon, joka tuntui minusta sekin siltä, että se oli Kantelettaresta.

Ja kun hän oli sen lukenut, hän taas haki käsiinsä toisen ja sitten vielä kolmannen ja sanoi, että hän vain tahtoi nähdä, vieläkö muistaisi ne yhtä tarkalleen kuin ennen ja olivatko ne tässä kirjassa niinkuin siinä, joka hänellä oli.

Minä vain yhä enemmän kummastelin, ja kun sain vähän sananvuoroa, niin kysyin, oliko hän nämä kaikki ennen lukenut, vai mistä hän oli ne oppinut.

Melkein riemuiten huudahti hän:

Sen kirjan minä osaisin melkein kannesta kanteen ja jos mistä kysyisitte, niin minä! Ja hän innostui taas lukemaan, ja kuta enemmän hän luki, sitä enemmän hän innostui.

Tuskin olisin tuntenut samaksi mieheksi tätä, joka tuossa nyt Kantelettaren runoja luki, ja sitä, joka torilla ihmisiä omilla runonpätkillään huvitteli. Nyt loisti hänen silmissään rudellinen innostus, silloin niiden ympärykset olivat vetäytyneet pilkallisiin kureisiin. Eikä hän oikeastaan lukenut, vaan puoleksi luki ja puoleksi lauloi. Minä en ollut koskaan kuullut vanhoja runoja laulettavan, mutta kuvailin, että samalla lailla lienee entisenkin laulajan luonto noussut, kun tuli tulinen hetki ja innostuttavat sanat sanottavaksi.

Oletteko kuullut kenenkä näitä runoja laulavankin, koska näytte osaavan niitä laulaakin? kysyin minä.

Noniin,sanoi hän ja vetäytyi hämillään ja melkeinpä häpeissään entiselle sijalleen lämpiävän uunin eteen.Antakaa anteeksi, että minä tässä vähän liiemmältä rietaannuin, mutta ei herran pidä silti siitä minua en minä ole keltään nuottia kuullut, en ole kuullut luettavan enkä laulettavan kukapa näitä laulaisi? Mutta kun minä niitä rupesin lukemaan, niin sitten tuli minulle nuottikin sanojen mukaan, liekö oikea vai ei. Minulla on semmoinen kimpoilevainen luonto, että kun se vain näin hyppelemään pääsee, niin ei tahdo heretä ja sille ovat ihmiset monta kertaa nauraneet.

Hän jäi istumaan, pää käsien väliin painettuna, enkä minä tiennyt, mitä hänelle vastaisin. Hän luuli varmaankin tuossa innostuksissa ollessaan näyttäneensä naurettavalta.

Me olimme molemmat kappaleen aikaa vaiti, kunnes minä, jotain sanoakseni, kysäisin, tunsiko hän muutaman Alpertti Suomalaisen, joka oli hänkin Pyhäjärveltä ja joka oli minun kanssani käynyt samaa koulua.

Senkö minun velipuoleni, joka nyt on pappina?

Onko hän teidän velipuolenne?

Onhan se, tai minähän oikeutta myöten olen hänen velipuolensa. Me olemme kumpainenkin Kankaanpään lautamiehen poikia, vaikka:

Toinen on keinussa soudettu, toinen on lehdosta noudettu; toisen äit' oli vihille viety, toisen kantaja piikana pietty.

Hän vaipui jälleen äänettömyyteensä ja tuijotti kankeasti hehkuvaan tulennokseen.Minä kohensin kekäleitä, ja kun muuan paakku taas kimmahti maahan, nosti hän sen sieltä vikkelästi ja nakkasi takaisin uuniin. Minä siirsin istuimeni likemmä uunin suuta ja istuuduin hänen eteensä.

Alpertti on nyt pappina, sanoin minä jonkun ajan kuluttua.

Niinhän se on, sanoi hän ja lisäsi sitten verkalleen: Pappinahan se on.Tehdäänkö teistäkin pappi?ja hän tarkasteli minua melkein epäillen.

Minä vastasin, etten ollut siksi aikonut.

Minä vain ilman kysyin, sanoi hän,mutta eikö se olisi hyvä virka se papin virka?Hän ei tätä kysynyt, niinkuin muut talonpojat, sydämellisellä hartaudella, vaan puolella ivalla.

Mutta miksikä virkamieheksi sitä sitten aiotte, jos ette papiksi?

En vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyin vuorostani, oliko hänestä papin virka todellakin paras virka.

Hän kurkottautui aivan lähelle minua ja puhui melkein supattavalla äänellä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.

Kuulkaas, hyvä herra sanokaas te, joka tiedätte, eikö siellä Helsingissä kaikkia typerimpiä miehiä hylätä papin kouluun joista ei jaksa muuta tulla?

Siihen minä sanoin, että saattaa niitä olla typeriä papeissakin.

Jos on viisaitakin, keskeytti hän. Niin, niin, kyllä niissä on viisaitakin, mutta sen minä olen nähnyt omasta velipuolestani, että tulee se pappi typerämmästäkin, kun on tullakseen. Vai lienenkö minä itse niin typerä, etten ymmärrä sitä sille viisauden merkiksi, josta kerran pappi tehdään (Hänen silmissään vaihteli koko ajan noita omituisia ivan ja pilkan sekaisia väreitä.)Mutta toisekseen minä olen sitäkin ajatellut, että mitähän minustakin olisi tullut, jos isä olisi pannut velipuolen paimeneen ja laittanut minut kouluunpappikohan vai mikä?

Olisiko teillä ollut halua oppimaan? kysyin minä.

Haluako oppimaan!Kysykää sitä koulumestarilta, se kyllä tietää sanoa, oliko Sampalla hyvä pää vai oliko huono, ja oliko sillä halua. Mutta vainajahan se jo onkin se kumarahartiainen mies.Mutta saatanhan minä sen itsekin sanoa, että oli minulla silloin pikku poikana jo semmoinen muistikin, ettei monella ole. Kun vain kerrankaan jotain luin, niin opin sen kohta melkein ulkoa, ja jos kahteen kertaan laskin läpi, niin en sanaankaan takertunut. Ja kun joskus kirkkoon pääsin, niin sieltä tultuani kertasin mummolle papin saarnan sanasta sanaan, eikä mitään jäänyt pois. Joka kinkerissä minua kiitettiin, ja minä olin jo »viidennessä pääkappaleessa», kun velipuoli vasta »käskyjä» opetteli. Mutta siitä se kuitenkin pappi tuli ja minusta vain tämmöinen rentale eikä muuta.

Elääkö teillä äiti vielä? kysyin minä.

Äiti haudattiin samana päivänä, kuin minut kastettiin. Mutta mummo, riiteli lautamieheltä eläkkeen, ja siitä ohtinasta se. meitä sitten kotonaan piti. Mummo harjasi talvikaudet liinoja saunassa, ja kun minä aloin askareelle kyetä, niin pantiin äpäräpoika karjaa paimentamaan, mutta samaan aikaan laitettiin oikeampi poika kouluun.

Ja ettekö sitten saanut mitään oppia ja lukea?

Sainhan minä, minkä sain, mutta jos vähäisen sain, niin enempää teki mieleni. Siellä lautamiehessä oli sinä kesänä, kun poika syksyllä pantiin kouluun, muuan semmoinen maisteri, joka opetti Alpertille rätinkiä ja latinankieltä, ja se antoi minulle muutamia kirjoja, kun näki, että niitä niin mieleni teki. Ja se kanssa sanoi, että minulla on pää kuin partaveitsi ja että Alpertti on paljon tylsäjärkisempi kuin minä. Sen se sanoi, kun oli siitä tuskautuneena, ettei Alperttia saanut tajuamaan, mitä hän sille neuvoi. Mutta kun isäntä kuuli minua viisaammaksi sanottavan, niin esteli se siitä lähtien aina minun lukujani, ja jos milloinka kirjan ääressä tapasi, niin kohta muille töille työnti. Alperttiakin oli käskenyt minulta kirjojaan piilossa pitämään, mutta sain minä niitä kuitenkin houkutelluksi, ja sitten minä niitä päivät pitkät paimenessa luin. Ja kun tulin yön ajaksi karjan kanssa kotiin, niin kerroin kaikille, mitä olin päivällä lukenut, ja useinpa Alperttiakin kysymyksillä ahdistelin, eikä se aina osannutkaan vastata, vaikka oli kouluakin käynyt ja minä en.Mutta kysykääpäs te nyt minulta koetteeksi, vieläkö jotain muistaisin.

Jouduin tuosta yht'äkkisestä vaatimuksesta vähän hämilleni.

Mitä kirjoja ne oli, joita luitte? kysyin minä vähän epäillen.

Antakaapas olla, mietti hän. Olihan niitä kaikenlaisia historioita ja kertomuksia ja muita kirjoja, mutta en minä niiden kaikkien nimiä nyt muista. Mutta kysykäähän nyt jotain semmoista, jota pitää tietää, ennenkuin kouluun huolitaan; ehkä minä jotain muistaisin.

Kyselin häneltä yhtä ja toista, niinkuin maailman rakenteesta, taivaankappaleista ja sen semmoisesta, ja huomasin, että hänellä oli jokseenkin tarkat ja perusteelliset alkeistiedot. Hän oli itse tähän omituiseen tutkintoon varsin innostunut, ja silloin kun hän joka kysymyksen jälkeen vähän aikaa mietti, kattoon katsoen ja peukalonsa kynnellä etuhampaitaan hioen, silloin näyttivät kaikki muut asiat hänen mielestänsä haihtuneen.

Jos poikana ollessanne osasitte sen, minkä nyt, niin olisitte varmaankin kouluun päässyt, jos olisitte pyrkinyt.

Lapsellinen ilo välähti hänen kasvoillaan, kun hän tämän kuuli.

Niin, no sitähän ne kaikki sanoivat, jotka minut tunsivat!Kyläläiset nauroivat lautamiehelle, että pane sinä tuo piikasi poika kouluun ja laita toinen paimeneen, tästä sen kuitenkin näkyisit pikemmin saavan herran sukuusi, kun sitä siihen niin tingalle tahdot!Se kaiveli isännän mieltä, ja silloin kohta katosi minulta kirjani, enkä niitä sen koommin ole saanut, liekö polttanut vai hukuttanutko lie. Alperttikaan ei enää uskaltanut omiaan antaa, kun pelkäsi saavan selkäänsä.

Ettekö sitten enää saanut lukea mieleisiänne kirjoja ollenkaan? kysyin minä.

Enpä paljon ollenkaan.Mutta oli minulla kuitenkin yksi kirja ja sen minä sain emännältä, joka aina oli minulle hyvä, niin siihen aikaan kuin jälkeenpäinkin.Ei sitä usein tapahdu, että emäntä olisi miehensä lehtolapselle hellä, mutta lautamiehen emäntä olikin toista kuin muut emännät eikä ne oikein sovussakaan tainneet elää.Se kirja, jonka sain, se oli se sama, jota tuossa äsken luin, ja kun emäntä näki, että minä kirjoja ikävöin, niin hän antoi sen minulle ja sanoi, että saisin sen omakseni, jos hyvästi pitelisin.

Minä kysyin kummastellen, mistä emännällä oli Kanteletar hänelle antaa.

Niin, se oli näet sillä lailla, että se maisteri oli lähtiessään unohtanut sen kamariin, ja emäntä oli sen sitten korjannut talteensa.

Ja hän antoi sen teille?

Kutsui minut muutamana pyhäiltana aittaansa, kun isäntä ja muu väki olivat kylässä, ja pisti sen sieltä käteeni.»Tuoss' on sinulle muuan kirja, josta minä en tiedä, mikä se onliekö siinä lukuja vai loruja, mutta tottapahan sinä hyvä lukija sen perille pääset»