Hoi, seppä, hevostani kengittämään!ja pyöräytin koneeni oven eteen.
Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän oli vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti, minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse katosi kohta, ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotakin heille uskottua korjattavaa kapinetta.
Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja alkoi tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja pyörittelin ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni, kun näin, että hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa siihen, miten mainio ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen polkupyörä on.
Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti ja tunnustaa oikeaksi ehdotukseni, että hänen pitäisi hankkia pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita ja sen semmoisiasiitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien varrella, varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien viereen.
Ukko teki työtään eikä vastustellut, ja minä intouduin yhä enemmän omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu olisi ollut tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi tehdä. Mitä ne nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokatno, niitä hän tietysti voisi tehdä sivutöinään
Lienee minulla kuitenkin ollut jonkinlainen tunne siitä, että minä tässä sentään pidän liian paljon ja liian suurta ääntä pyörästäni ja itsestäniolin tietysti myöskin puhunut ennätyksistänikoska minä, sitten kun seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se oli ruuvattu paikoilleen, katsoin pitäväni sanoa jotakin kohteliasta hänenkin kapineistaan.
Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.
Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten ahjoon päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi:Olisi ollut tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.
Vasta nyt minä huomasin istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen varteen.
Kukas tässä on takonut? kysyin.
Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.
Missäs poika nyt on?
Kuoli kaksi viikkoa sitten.
Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen, hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynytnäön vuoksi vain, ilman sen suurempaa osanottoa:Mihin tautiin kuoli?
Hän käänsi kasvonsa päinen nähnyt niissä mitään liikutuksen merkkiä, ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat pystymmässä ja että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään muutamia kertoja ja virkkoi:
Tapaturmaisesti hän kuoli.
Minussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt jonkin hävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka se oli minkä tapaturman kautta hän oli kuollut?
Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin höyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui kuoliaaksi.
Tahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen kertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli kaksi ratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon, mutta toinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee mutteria ja kun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin miten lienee tarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteisiin, ja lennättää kattoon ja paiskaa sieltä alas
Ja siihen kuoli?
Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut verihaavaa eikä tiettyä luun vikaakaan päälle päin nähden.
Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä.
En tiedä, mitä hän siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut hänessä mitään, jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli hän katsellut minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen silmillään, siirtänyt pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut peukalolla luomiaan. En nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en tiedä, saiko hän sieltä jostakin syvemmältä tulvimaan yrittelevän lähteen tuketuksi, vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt. Yhtä rauhallisesti jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen kertaan samat asiat ja tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus semmoisenaan olisi häntä ennen muuta kiinnostanut ja niinkuin se olisi ollut pääasia, miten tuo kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se, että se oli hänen ainoa poikansa, jolle se oli tapahtunut.
Hän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä. Rattaiden välistä peräytyessään oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja halkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin mennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti taakseen, niin ei nähnytkään Anttia.»Minnekkä se poika joutui?» kysyi hän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa päässä huonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.
Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu, joka ei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa eikä luun vikaa makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä muukin kuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti poskia kalventanut.
Hän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että vainaja oli maannut kirstussaan niinkauniisti.
Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se kaivannutkaan suurempaa lohdutusta?
Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta. Minä olen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan huippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja hienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan maailman nähtäväksi.
Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.
Olisiko paljon viisikymmentä penniä.
Kun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani keskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun pyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani hänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen rakennetta, niinkuin se olisi ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava tässä maailmassa.
Jos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa poikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka vuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alasimellaolisinkohan minä ensimmäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta ottamaan osaa hänen urheiluinnostukseensakaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen?
VANHA KELLO
Tulin kerran kotiin meluisesta, rientävästä maailmasta, jossa elämä sätkättää ja särisee kuin herättäjäkello, ajaen sinut armottomasti ylös makeimmista unistasi.
Ajan kuluessa alkoi minusta tuntua kuin olisi jokin muutos talossa tapahtunut, vaikken voinut sanoa, mitä se oli. Oli tullut sen ilmaan jotakin uutta, joka ei oloaan ilmaissut, mutta joka kuitenkin oli olemassa. En tehnyt siitä sen tarkempaa selkoa itselleni niin kauan, kun talossa valvottiin. Vasta sitten, kun kaikki muut olivat vetäytyneet pois huoneestani ja minä kävin laittautumaan levolle, alkoi korviini kuulua kuin hiljainen tassutus. Oli kuin olisi joku raottanut ovea, joku vanha täti, talon tonttu, joka sukkasillaan tulee sanomaan hyvää yötä ja kuiskaten kysymään, onko täällä kaikki, mitä tarvitaan.
Se oli seisahtunut oven pieleen, ollut siinä koko illan, tuo vanha kaappi, satavuotinen Morakello ja näytti nyt hyväntahtoisesti ja myhäellen minulle silmää iskevän.
No, katsohan sitä! Mitä sinä siinä kaikkia vanhoja romuja tässä tuommoinen koppoli kuin kellotapuli!
Lähestyin sitä hyvin epäkunnioittavasti, avasin sen oven, ivasin sen raskaita malmiluoteja ja nuoraketjuja ja nostin sen päähinettä, jonka sisässä oli taulu ja koneisto. Se oli todellakin kuin vanha eukko, pyöreänaamainen ja hyvin naurettavan näköinen, kankea hame yllä ja keskeltä vain vähäistä kaitaisempi kuin muualta. Mutta samassa alkoi minua säälittää sen turvattomuus, oli kuin olisin riistänyt myssyn omalta äidiltäni ja paljastanut hänen harmaat ja harvat hiuksensa vierasten nähden.
Asetin sen varovasti paikoilleen, pyysin melkein anteeksi röyhkeyttäni, ja se antoilöi hiljaisesti ja kuin kuiskaten hyvää yötä.
En ole elämässäni nukkunut niin rauhallista yötä kuin silloin. Kuuntelin sitä ennen uneen vaipumistani. Se käveli yhä edelleen yhtä varovasti ja löi tuntinsa unettavasti ja tyynnyttävästi kuin jokin etäinen kirkon kello. Yön kuluessa se valvoi ja karkoitti pois kaikki unien pahat henget. Ja kuinka hellävaroen ja hienotuntoisesti se aamulla minut herätti! Oli kuin olisi tullut sisään tuo sama vanha täti kahvitarjotinta kantaen, jättänyt sen pöydälle pääni pohjiin ja poistunut yhtä hiljaa kuin oli tullut. Mikä ero tämän ja herättäjäkellon välillä!
Meistä tuli tämän jälkeen parhaat ystävät.
Kuinka yksinkertaiset ja samalla lujat ovat sen rakenteet! Siinä on tekijänsä käden jälki ja osa hänen hengestään jokaisessa yksityiskohdassa! Käsin tehty on pieninkin ratas ja sormin nakerrettu jokainen hammas. Ei ole siinä ainoatakaan liikaa laitosta eikä turhaa koristetta. Ei ole ruuveja, vaan tarkasti kotkatuita nauloja, ei raksahtelevia vitjoja eikä vietereitä, vaan lujasti punotut nuorat, joiden päässä riippuvat luodit käyttävät sitä ikuisen ja aina yhtä levollisen painovoiman avulla. Se on tuo salaperäinen luonnonilmiö, avaruuksien koneistoa käyttävä voima, joka Moraakin käyttää. Ja se on kai se sukulaisuus, joka luopi siihen sen salaperäisyyden, joka sillä on ja jota sen pitkä, joukealiikkeinen heiluri tasaisilla naksahduksillaan tulkitsee. Ne liikkeet eivät ole hätiköiviä kuin taskukellon eivätkä myöskään teeskennellyn hitaita niinkuin uudenaikaisen regulaattorin, josta ei tiedä, käykö se vai seisoo.
Ei koskaan sillä ole kiire, mutta aina se ennättää. Ja samoin tekee sekin, joka sen mukaan elämänsä järjestää. Se jakaa aikaa kuin äidin kädellä, aina runsaasti, mutta ei koskaan liiaksi, sillä vaikkei se ketään kiirehdi, niin ei se laiminlyö muistuttamattakaan. Sen jälkeen, kun se tuli taloon, en ole koskaan myöhästynyt, rauhaisuudellaan ja tyyneydellään pakottaa se minut säännölliseen elämään. Minun on nyt mahdoton valvoa yli puolen yön, sillä jokainen nappaus on kahdentoista jälkeen kolkutusta omalletunnolleni. Ja yhtä vaikea on minun nukkua liian pitkään aamulla, sillä jos sen teen, näyttää minusta, kuin se minua moittivin, suurin silmin katselisi. Sen kasvot ovatkin niin rehelliset ja sen arapialaiset numerot niin avonaiset, että niistä heti näkee, mitä sillä on mielessä. Tuo vähän kupera, kiilloittamaton taulu ei koskaan heijasta valoa niinkuin niin monet uudenaikaiset kellot, joita katsoessa aina saat kiertää määrättyyn paikkaan kurkkimaan. Vilkaisemalla saa jo Moratädiltä tiedon ajan menosta, ja ulkona kulkijatkin käyvät usein ikkunan ohi siltä aikaa tietämään. Ja se vastaa tarkoitustaan siihenkin nähden, että on kookas, niinkuin pitää ollakin sen, joka mittaa suuruutta semmoista kuin on aika. Tarkkaan se aikansa mittaa. Liekö vielä ikänään jättänyt tai edistänyt. Kuka tietää lukea tunnit, jotka se on soittanut! Kuinka monelle liekään se hänen ensimmäisen hetkensä lyönyt ja kuinka monelle viimeisen soinut! Aika joutuu usein pois tahdistaan, edistyy, taantuu ja saattaa joskus mennä kokonaan saranoiltaan, jonne sitä ihmiskunnan onnen sepät saavat kauan takaisin sijoitella. Mora ei koskaan kiihkoile, ei koskaan hermostu eikä näytä koskaan aikovan polultaan poiketa. Yhtä se vain pyytää: että kerran viikossa häntä kohennat.
Vaan kerran se ehkä senkin veto loppuu, katkeaa joku kara tai rikkoutuu ratas. Heilurin koukku ei saakaan enää kiinni hampaasta, sen vauhti hiljenee ja ääni menee vähitellen painuksiin ja päättyy hiljaiseen kuiskaukseen. Henki on lähtenyt, ajan rattaat ovat lakanneet liikkumasta. Ei mitään kouristuksia, ei mitään kuoleman kamppausta, kauan aikaa liikkuu vielä heiluri, kunnes antautuu sen saman voiman vangiksi, joka oli sen elämä, ja seisoo suorana maan keskipistettä kohti, valmiissa kirstussaan.
Mutta vielä on siihen aikaa paljon. On niin omituista ajatella, että tuo ystäväni tuossa, joka nyt sekunti sekunnilta elää samaa elämää kanssani, on elänyt yhtä läheisissä suhteissa kokonaisen vuosisadan muiden minulle tuntemattomien kanssa ja että se vielä tulee seuraamaan aikaa ja ihmisten rientoja kauas tulevan vuosisadan helmaan. Sata vuotta käytyään voi se käydä vielä toiset sata vuotta, voi soittaa vielä monen sukupolven syntymän ja lyödä heidän viimeiset hetkensä.
Sekö se lienee, joka on herättänyt minussa vanhaa kelloani kohtaan niin suurta kunnioitusta, että välistä vaistomaisesti otan lakin päästäni käydessäni kysymään häneltä ajan kulusta.
HANNA
Hän astuu keväisenä yönä Alppilan tietä kaupunkiin päin. Hän kulkee kiivaasti kuin jotakin paetakseen. Puheet, maljat ja tanssin soitto soivat hänen korvissaan ja kiusaavat häntä, ja lattialla parveilevien ihmisten kasvot, vartalot ja liikkeet ovat yhä hänen silmissään, häntä seuraten. Hän tahtoo päästä sitä kuulemasta ja näkemästä, ja kiirein askelin koettaa hän rientää, jättääkseen kaiken sen jälkeensä, ainiaaksi jälkeensä.
Hän on komea ja pitkä nainen, vartalo suora ja solakka ja kasvot sopusuhtaiset ja säännölliset. Ne olisivat kauniitkin, jos eivät olisi niin rehellisen totiset ja vakavat, niin tiedottomat kaikista eduistaan, ja jos eivät nyt niin peittelemättä, niin hillittömästi ilmaisisi sitä surua ja tuskaa, joka hänen rintansa täyttää. Niissä on ilme niinkuin äidin, joka on ainoan lapsensa kadottanut, joka sitä etsii, tietäen ei koskaan enää löytävänsä ja joka melkein kiukkuisesti kysyy kohtalolta, miksi, miksi piti sen niin käydä, miksi piti juuri minulle niin mitä olen minä tehnyt?
Hän on etsinyt onneaan ei ole sitä oikeastaan etsinyt, ei ole osannut etsiä, on sitä vain toivonut. Toivonut nuoresta tytöstä alkaen, unohtanut sen usein pienempiä sisariaan ja äitiään hoitaessaan ja heitä opettajatartuloillaan elättäessään, mutta toivonut taas, saanut siitä voimaa ja ollut sen alle menehtyä.
Mutta hän ei ole löytänyt onneaan, tai oikeastaan onni ei ole löytänyt häntä. Hän on niitä, joista tulisi parhaat vaimot ja hellimmät äidit, mutta joita ei kukaan huomaa eikä kukaan älyä pyytää siihen, mihin he parhaiten sopisivat. Ne ovat niitä kylmän näköisiä solkikoivuja, joiden ohi silmä aina katsoo pysähtyäkseen pihlajaan tai tuomeen, jotka kukkivat ja tuoksuvat. Koivu ei keikaile, ei lepattele lehtiään, on hiukan yksitoikkoinen, mutta uskollinen ja totinen.
Taas oli toivo herännyt kauan aikaa unohduksissa oltuaan. Ja nyt se oli ensi kerran tullut niin likelle, että tuntui olevan toteutumassa. Ei hänellä ollut aikaa etsiä ystäviä nuorten iloista, ei varoja tanssiaisiin pukeutua, köyhän lesken tytöllä, eikä kesäisin maalla matkustella ja olla kylpypaikoissa tuttavuuksia tekemässä. Niin pian kuin hän koulustaan pääsi, alkoivat opetustunnit milloin missäkin koulussa. Nyt viimein oli hän saanut vakinaisen paikan. Ja samassa koulussa oli ollut viime kevätlukukauden sijaisopettajanahän.