Taas oli toivo herännyt kauan aikaa unohduksissa oltuaan. Ja nyt se oli ensi kerran tullut niin likelle, että tuntui olevan toteutumassa. Ei hänellä ollut aikaa etsiä ystäviä nuorten iloista, ei varoja tanssiaisiin pukeutua, köyhän lesken tytöllä, eikä kesäisin maalla matkustella ja olla kylpypaikoissa tuttavuuksia tekemässä. Niin pian kuin hän koulustaan pääsi, alkoivat opetustunnit milloin missäkin koulussa. Nyt viimein oli hän saanut vakinaisen paikan. Ja samassa koulussa oli ollut viime kevätlukukauden sijaisopettajanahän.
Se olisi sopinut niin hyvin, yhdessä olisivat he työskennelleet, panneet palkkansa yhteense oli näyttänyt kaikin puolin mahdolliselta. Pitkin kevättä, kun päivä paistoi luokkahuoneen suurista ikkunoista sisään ja hänen syvä bassonsa kuului toiselta luokalta ja kun he opettajain huoneessa tapasivat toisensa ja keskustelivat totisesti ja vakavasti kasvatusopillisista kysymyksistä ja hra Lind häntä joskus kotiinkin saattoi, vaikkei ollut sama matkaoli hän sitä alkanut ajatella, hellytellä sitä ajatustaan kuin kapalolasta, pukenut sen pienoisensa yhä somempiin vaatteihinsa, hymyillyt sille kuin haavenukelle, uskonut unelmaansa yhä enemmän ja viimein kiintynyt siihen kuin omaansa. Hra Lind, joka kuului Matkailijayhdistykseen, sai hänetkin rupeamaan jäseneksi ja käymään kokouksissa. Ja nyt oli hän saanut hänet ottamaan osaa kevätjuhlaankin, joka vietettiin Alppilassa. Hän oli mennyt sinne.
Hän oli mennyt sinne siinä varmassa toivossa, että nyt se tapahtuisi. Jos se yleensä ollenkaan tapahtuisi, niin pitäisi sen nyt tapahtua. Ei hän enää voisi ajatella kesää kuumassa, ikävässä kaupungissa tai yksinäisessä kalastajan majassa saaristossa kahden kesken äidin kanssa. Sisaret olivat jo niin suuret, että tulivat omin voimin toimeen eivätkä hänen hoitoaan tarvinneet, ensi kesäksi olivat he kutsutut mikä minkin toverinsa luo. Niin kauan kuin he tarvitsivat hoitoa ja johtoa, oli jotakin tarkoitusta tällä tämmöisellä elämällä; nyt ei sillä ollut mitään. Hän oli ajatellut tätä uutta käännettä elämässään mahdollisena, ainoastaan kuin palkkiona kaikista uhrauksista ja kaikesta epäitsekkäästä työstään. Jos se tulisi hänelle, onni, tahtoi hän sen vain siinä muodossa ottaa vastaan. Siksi tuntui se niin todelliselta, niin oikeutetulta. Ja siksi oli hän mennyt tähän kevätjuhlaan ilolla ja luottamuksella, melkein varmuudella.
Mutta hänen ei olisi pitänyt sinne mennä!
Eihän ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut, ei ollut mitään kysymystä tehty eikä vastausta annettu, ei ollut edes viitattukaan siihen. Mutta Hannan mielestä oli se kuitenkin kuin sovittu, ja nyt se sopimus tänään vahvistettaisiin.
Hän tuli yksin Alppilaan, jonne jo suurin osa muita osanottajia oli ennen häntä kokoontunut. Hra Lind oli hänkin juuri tullut, nähtävästi eräiden neitosten seurassa, joilta juuri auttoi päällysvaatteita yltä. Tuttavallisesti, mutta kylmästi ja ilman mitään salaisen sopimuksen ilmettä silmissään tervehti hän Hannaa ja meni sitten toisten kanssa saliin. Ja siitä alkoivat pettymykset. Hannasta oli, niinkuin ei häntä olisi ollutkaan olemassa. Istuttiin ryhmittäin tuttavapiirien mukaan eri osissa salia ennen keskustelun alkamista ja sen aikana. Hanna joutui lähelle hra Lindin seuraa, mutta kun seura oli hänelle tuntematon, ei hän siihen itsestään liittynyt eikä hra Lindkään esittänyt häntä tuttavilleen, vaikka oli ollut tyhjä tuoli heidän pöydässään.
Yht'äkkiä, niinkuin kylmän aamutuulen kosketuksesta, hajosi silloin hänen unelmainsa toivo, jonka ympärille hän oli haaveittensa hunnun kietonut. Ja kylmässä, räikeässä valossa näki hän kaiken, mitä sinä iltana tapahtui.
Keskustelu alkoi, sen aiheena olivat sopivimmat matkailijasuunnat, ja esillä oli myöskin kysymys mukavimmista matkailijapuvuista. Kaikkien puheista kävi ilmi, että he innolla valmistautuivat lähtemään kukin taholleen. Herra Lind kuului aikovan kanoottiretkelle sisämaahan.
Vuosikokouksessa oli valittava myöskin seuran johtokunta, johon ei kukaan tahtonut suostua rupeamaan, varsinkin kun jonkun sen jäsenen olisi pitänyt oleskella kaupungissa kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita varten. Siitä väiteltäessä tuli hra Lind yht'äkkiä Hannan luo ja kysyi hänen viereensä istuutuen, missä hän aikoi kesänsä viettää.
Ilo pulpahti hänen rinnassaan, pettymys oli kuin pois puhallettu, hänestä tuntui vastatessaan, niinkuin ei hän enää ollenkaan olisi uskonut, mitä sanoi:
Kai minä vietän sen täällä Helsingissä, niinkuin ennenkin.
No, sehän sopii! huuhdahti hra Lind iloissaan. Minä juuri aioin
Mikä sopi? Mitä hän aikoi?
Hra Lind pyysi puheenvuoroa, ja kun hän sanoi juuri kuulleensa, että neiti Hanna Holm tulisi jäämään kesäksi kaupunkiin, ehdotti hän häntä valittavaksi johtokuntaan.
Hämmästyksessään, masennuksessaan ei Hanna saanut sanaa suustaan, se pidettiin suostumuksena, hänet valittiin huutoäänestyksellä, ja hra Lind nousi hänen vierestään liittyen omaan seuraansa, josta kääntyivät häntä katsomaan hänen nimensä kuultuaan.
Hänen täytyi jäädä illalliselle, jota jo keskustelun aikana oli alettu kattaa. Se ei ollut Lind, joka häntä pyysi jäämään, se oli seuran puheenjohtaja, joka nähtävästi katsoi velvollisuudekseen olla hänelle kohtelias sen palveluksen vuoksi, jota hän oli osoittanut yhdistykselle. Hra Lind istui neitostensa kanssa toisessa päässä pöytää jotenkin isoäänistä iloa pitäen. Kerran nosti hän sieltä lasinsa tervehdykseksi vierusneitonsa mukana, joka sen ensiksi teki.
Hanna istui iloisessa, yhä vilkastuvassa seurassa, kuuli ääniä ja puheita ja maljan esityksiäyksi niistä omistettiin hänellekin, johtokunnan uudelle jäsenelle. Mitä varten hän oli täällä, mistä hän oli tullut, kuka hän oli, ketä ne olivat nuo? Kuka se oli tuo mies, josta hän oli jotakin kuvitellut, jotenkin yhdistänyt johonkin elämässään menneisyydessäänkö, tulevaisuudessaanko? Eihän sillä ollut etäisintä aikomustakaan ollut, ei epämääräisintä ajatustakaan siihen suuntaan. »Semmoiset kuin minä emme ole lähitienoillakaan hänen ihannettaan. Se on ihan tavallinen herra, ei eroo yhtään niistä, jotka rakastavat nuoria ja sieviä ja iloisia ja keikailevia neitosia».
Hän nousi pöydästä, katkera, loukatun ylpeyden ja oman arvon tunne rinnassaan, mutta ei kuitenkaan voinut poistua, vaikka oli aterian aikana sen monta kertaa päättänyt. Pöydät korjattiin pian pois ja tanssi alkoi. Ehkä minäkin tanssisin? ajatteli hän itseään ivaten. Hra Lind tuli häntä pyytämään valssiin ja hän meni, yhä kuin itseään ivaten. Hän tunsi olevansa liian pitkä ja raskas viedä ja otti liian pitkiä askelia. Sanaakaan sanomatta jätti Lind hänet parin kierroksen jälkeen ja poistui.
Miksei hän lähde, miksi hän seisoo yhä tässä, mitä hän odottaa?
Hän odotti, että hra Lind ehkä tulisi häntä saattamaan. Vai odottiko hän sitä, että näkisi, ketä hän saattaa?
Mutta illanvietosta ei näyttänyt tahtovan loppua tulla. Tuli vain loma tanssissa, ja seura hajautui ulos puistoon ja ravintolan ulkoparvekkeille. Hanna päätti lähteä. Vihdoin oli hän selvinnyt siihen, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä.
Rappusilla seisoi hra Lind yhä saman naisseuransa kanssa viillyttelemässä.
Joko menette? kysyi hän nähtyään Hannan.
Täytyy mennä, onhan jo aika.
Vai niin! Jos emme siis enää tapaa, niin saan toivottaa hauskaa kesää!
Samaa teille!
Ja hän lähti menemään, kulki kiivaasti, melkein kuin vihan vimmassa. Häntä oli loukattu, hänelle oli tehty vääryyttä, häntä oli kunnottomasti petetty! Miksi oli sen pitänyt niin käydä? Mitä hän oli tehnyt sitä ansaitakseen? Sekö oli hänen elämänsä uhrauksien palkkio?
Vai niin! Jos emme siis enää tapaa, niin saan toivottaa hauskaa kesää!
Samaa teille!
Ja hän lähti menemään, kulki kiivaasti, melkein kuin vihan vimmassa. Häntä oli loukattu, hänelle oli tehty vääryyttä, häntä oli kunnottomasti petetty! Miksi oli sen pitänyt niin käydä? Mitä hän oli tehnyt sitä ansaitakseen? Sekö oli hänen elämänsä uhrauksien palkkio?
Hän kysyi kiukkuisesti, mutta voi vastata vasta sitten, kun pahin kipu oli ohi ja mieli rauhoittunut.
Eihän häntä ollut kukaan loukannut, ei kukaan tehnyt hänelle vääryyttä, ei pettänyt kukaan muu kuin hän itse. Miksi olisikaan se hänestä välittänyt? Eihän se ollut mitään luvannut, ei mihinkään sitoutunut. Mistä hän siis kiukutteli ja kenelle? Hän purskahti itkuun, ja kyynelet valuivat maahan kuin veripisarat haavoitetun, pakenevan otuksen rinnasta. Hän huomasi istuvansa kallion laella, josta näkyi kaupunki ja sen takaa meri kesäyön valossa. Pää käsiensä varassa itki hän kyynelensä kuiviin ja itki vielä hetken aikaa sen jälkeenkin, kun ne eivät enää vuotaneet. Ei itkenyt enää niin paljon omaa pettymystään, oman onnensa olemattomuutta, omain toiveittensa toteutumattomuutta, viimeiset nyyhkytyksensä omisti hän kaikille niille, jotka ovat kerran elämässään itkeneet niinkuin hän nyt itki. Niitä oli paljon, niitä seisoi kuin solakoita, surullisia koivuja metsänä hänen ympärillään: tuttavia, tovereita, ehkäpä hänen omat sisarensakin, jotka vasta olivat astuneet toiveittensa elämään, mutta joita se ehkä kerran itkettäisi, niinkuin häntä nyt. Ja siitä kuivi kyynel ja kyynelen lähde, ja tuli sääli ja surku itseä ja kaikkia ja koko maailmaa.
Aamun tuulahdus sattui kuumentuneeseen poskeen, viillytteli sitä ja tuntui niin suloiselta ja jäähdyttävältä luomien alla. Aurinko teki nousuaan, ja sen ensimmäinen valo sattui kirkon ristiin kaupungissa ja värähteli siinä kauan kuin luokseen vilkuttaen, kuin huomiota herättääkseen, kuin tahtoen sanoa jotakin tärkeätä, jota juuri tällä hetkellä oli muistettava.
Hän nousi lähteäkseen. Alppilan tieltä vuoren alta kuului iloisia miesten ja naisten ääniä, kuului miehekäs bassokin ja laulua. Hanna lähti laskeutumaan kallioita myöten toiselle tielle, joka vei lahden ympäri kaupunkiin, ja näki tuon tuostakin kirkon ristin kimmeltävän yhä kirkastuvan aamukoin valossa.
Ei hän tahdo moittia ketään, ei olla kenellekään katkera. Hänen täytyy joutua kotiin, ennenkuin äiti herää. Hänen täytyy laittaa sisariensa kapineet järjestykseen heidän lähtöönsä huomiseen junaan. Täytyy koettaa saada äiti sijoitetuksi kesäksi johonkin lähelle saaristoon. Niin, ja sitten on hänen matkailijaseuran sihteeriltä käytävä tiedustelemassa noiden juoksevien asiain hoitoa.
HYVEEN PALKKA
Ilmassa oli kevättä ja kiimaa. Pahimmat talvipakkaset olivat ohi, ja aurinko alkoi jo lämmittää. Päivällä sulatteli jo hiukan hangen pintaa ja yöllä sen jääti niin, ettei näkynyt jälkiä missään. Mutta sitten satoi eräänä yönä vitilumen, ja silloin ilmaantui polkuja pelloille ja vainioille niin, että oli kuin olisivat metsän asukkaat yhtäkkiä kymmenkertaisesti lisääntyneet. Jänikset näyttivät kaiken varovaisuutensa menettäneen ja olivat laukkailleet ylt'ympäri missä vain sattui; oravat olivat laskeutuneet puista maahan häätanssiaisia toimeenpanemaan, teiret, metsot ja muut linnut olivat juoksennelleet laumoittain niitynvarsia pitkin ja siivillään karustelleet puoliympyröitä lumeen. Ei kellään näkynyt olevan vähintäkään pelkoa vihollisista, jotka muulloin joka hetki pälyivät ja piilivät. Eikä ollut vihollisiltakaan aikaa väijymään, sillä kihlahommansa oli heilläkin. Yökaudet kuului kurahtelemista, ulvontaa, kotkotusta, kuherrusta ja rausketta. Sillä metsän väen kuherruskuukausi oli alkanut.
Se oli vanha Mikko Repolainen, joka näitä huomioitaan teki, lähdettyään liikkeelle päiväisiltä makuiltaan mäkimailla ja kulkiessaan kuutamoisena iltana verkalleen tavallisille pyyntimailleen vainioille ja järvien rannoille.
Ei nyt kuitenkaan häntäkään tuntunut tänä yönä haluttavan käydä saalista vaanimaan. Kun on juhla nuorilla, silloin on vanhainkin vaikea työssä olla.
Ja vielähän kihahti veri vanhankin suonissa, vielä oli voimaa jänteissä ja häntä pyrki omin päinsä heilahtelemaan. Vielä oli hän ollut mukana viime keväisissä karkeloissa ja hyvätpä oli pitänytkin ilot nuoren revottaren kera, jonka valloitti pois penikkamaiselta sulhaseltaan. Eihän siitä tosin taloutta tullut, muille maille juoksi neito ja sinne jäi, mutta hauskaa aikaa oli ollut se hankiaisten aika, ja hyvää oli tehnyt mielelle sitä talven pitkään muistella.
Jos sen nyt vielä saisi käsiinsä, tai toisen kenen hyvänsä, sitäkin nuoremman! ja vieläkin kivertyi valkoinen hännänpää sitä ajatellessa. Ja pääsi vanhan miehen suusta pitkulainen, ulvahduksen tapainen haukahdus, jolla hän ilmaisi kaihonsa ja toiveensa, samalla kun tahtoi antaa tietää, missä hän itse kulki.
Oli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta ilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.
Pääsi toinen ulvahdus, vielä kaihoisampi kuin ensimmäinen, mutta ei tullut vastausta siihenkään. Vasta kun hän kolmannen kerran ilmaisi mielialansa, vastasi yö ja vastasi yhtä aikaa kahtaalta jostakin tuolta vainioiden takaa.
Mutta ei se ollut etsittävän ystävän yhtymämerkki, oli kahden toisen kaihomielisen Mikon kosintahuuto. Ne olivat rakkauden retkillä nekin, samoilla asioilla, mutta eivät näkyneet vielä hekään omaansa yhtyneen. Ei vastaa neito urhojen huutoon, vaikka ne kuulee ja niitä seurailee ja lähitienoilla pysyttelee, antaa vain etsiä ja ikävöidä. Jälkiä myöten se on löydettävä, omin voimin kiinni otettava.
Hän pisti pieneen lyhyeen laukkaan metsäpellon poikki mennessään. Sen keskelle ehdittyään ja ojan yli hypätessään tunsi hän yht'äkkiä jotakin tuttua sieraimissaan, pysähtyi, pyörähti ympäri ja vainusi, häntä komeana kaarena ilmassa, ottaakseen selkoa siitä, mistä tuli tuo suloinen tuoksu, ja loikkasi sitten pitkin askelin, niinkuin ei olisi jaloissa ikinä leiniä ollut, pellon yli sen perimmäiseen nurkkaan.
Siitä se oli kulkenut nuori neitonen, tullut metsästä, hiipinyt ojan pohjaa, pistäytynyt aukealle, pyörähtänyt muutamia kertoja kantapäillään ja puittanut takaisin metsään.
Hypähti sydän vanhan herran rinnassa, kun hän huomasi, että täällä se on kulkenut, täällä hiiviskellyt ja saattaa olla saavutettavissa minkä näreen juuressa tahansa. Noilla toisilla, niillä ei ole aavistustakaan immestä, minulla yksin on jälki tiedossani. Kun muut ilmaan houkuttelujaan huutavat, ja kun neito niitä kuuntelee, tulen minä takaa, hiljaa hiivin, yllätän ja omakseni otan. Vanha on viisas, vaikkei olekaan väkevä, hammas on tylsä, vaan järki terävä, tuntee ketutarten tavat ja ne saavuttaa, vaikkei kestäkään kintut penikkain kanssa kilpaa juosta.
Lähti Mikko jälkeä noutamaan ja niin oli varma siitä, että siinä se on hänen omansa juossut, että alkoi uutta onneaan mielessään kuvailla. Nuoren vaimonsa hän voittaa, pesä hietaiseen harjuun yhdessä kaivetaan,tietää hän paikankin, jonne ei kukaan muu osaasiellä penikkain kanssa piehtaroidaan poutaisina päivinä, yhtenäistä iloa pidetään kesäsydän runsaiden ruokain ääressä, vesilintujen poikasia lampiloista ja luhtaniityiltä väijytään.
Keveästi nousi vanhan ketun jalka ja aina astui hän entiseen jälkeen, ettei tietäisi toinen tuleva nartun tästä juosseen. Silloin tällöin pisti hän turpansa maahan, nauttiakseen jäljen tuoksusta tuoreella lumella; ja kuta pitemmälle hän kulki, sitä uudemmalle se oli ja ihanammalle.