Hän kiiruhti nyt hänkin siistimään pukuansa, mutta huomasi alakuloisuudekseen, ettei hänen sortuuttinsa istunut, että hänen housunsa olivat kuluneet ja polvista laskoksissa, että hänen kaulahuivinsa oli vanha ja vaalennut, että hänen karkea, punainen tukkansa ei taipunut harjan tahdon mukaanei koskaan tule hänestä hienoa ja miellyttävää, kuinka koettaneekin,ja nuo onnettomat tuuheat kulmakarvat ja harmaat pienet silmät
Mutta silloin tuiskahtivat Robert ja Lauri sisään:
No, täällähän se!Kas semmoisia keikareita! Pois kaikki ja uimaan! Huh, sitä pölyä!ja tempasivat heidät tuulispäänä mukaansa, pihan poikki, alas rantaan, hyppien ja ilakoiden.
Huoneen kulmassa olivat Naimi ja Antero iskeä yhteen. Avopäin, posket hehkuvina ojensi hän Anterolle molemmat kätensä.
Tervetuloa! Te ehditte ennen meitä!Voi, kuinka hauskaa!
Me juur'ikään tulimme!
Uimaanko? Mutta teillähän ei ole lakanaa!
Täällä on teille uimalakana, herra Hagman! huusi Kaarina verannalta.
Joudu! huusi Robert ja tarttui häntä käsipuoleen. Ja pyrynä he riensivät rantaan.
Elkää viipykö kauan, päivällinen odottaa! huusi Kaarina jälkeen.
Antero oli yht'äkkiä kuin seitsemännessä taivaassa ja meni hyppäämällä portista yli.
Me tapasimme Snellmanin Kuopiossa!
Meillä on ollut sanomattoman hauska matka!
Ja sitten kuului uimahuoneelta vain loiskahduksia, huutoja ja hihkumista.
3
Rovasti irroitti servietin rinnaltaan, kääri sen kokoon, pisti renkaaseen ja tarttui viinimaljaan, joita oli asetettu jokaisen eteen, sitten kun ruuat olivat pöydältä korjatut.
Hyvät ystävät ja rakkaat vieraani! alkoi hän. Saan vielä kerran toivottaa teidät tervetulleiksi kattomme alle. Tämä päivä on meille merkkipäivä monessa katsannossa. Me elämme täällä kaukana sydänmailla suurimman osan vuotta kuin haudattuina hankien sisään. Me kyllä toimimme ja harrastamme omia asioitamme, puuhaamme omia puuhiamme. Minä hoidan virkaani niin hyvin kuin taidan, opetan, neuvon, saarnaan ja käyn kinkerillä, pidän sen lisäksi huolta puustellista, perkkaan soitani ja maitanisuokaa anteeksi, mutta joka härillä kyntää, se häristä haastaa!käyn myymässä ja ostamassa markkinoilla. Semmoista on minun elämäni. Mamma ja tytöt toimivat taloudessa, kehräävät, kutovat, ompelevat, käyvät joskus kylässä ja ottavat vastaan vieraita, jolloin hiukan soitellaan ja laulellaan ja puhutaan naapureista ja kylänmiehistä hyvää, jospahaakin. Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä sen kanssa, että tahdoin toivottaa teidät tervetulleiksi? kysytte te. Siihen vastaanja hän tuli nyt hiukan totisemmaksi, ja hänen äänensä sai akateemista sointuaettä kaikki tämä toiminta, kuinka tärkeää ja välttämätöntä se lieneekin, ei kuitenkaan meitä täysin tyydytä.
Me kaipaamme kaiken aikaa yhteyttä sen keskustan kanssa, jossa aatteet elävät, jossa isänmaan ja kansan asioita ajetaan ja harrastetaan. Kaipuumme tähän yhteyteen pitää meitä henkisesti vireillä ja estää meitä vaipumasta jokapäiväisyyden ja aineellisuuden helmaan ja siihen nukkumasta. Tähän yhteyteen on meillä vain harvoin tilaisuus päästä, mutta olkaamme kuitenkin tyytyväiset, ettei sitä meiltä sentään kokonaan kielletä. Kerta vuodessa se meille on melkein säännöllisesti suotu. Se on suotu silloin, kun lumien lähdettyä ja kevään tultua yht'äkkiä kuulemme kuminan sillalta, kun portit lentävät auki ja meille niin rakkaat ja kallisarvoiset sukulaisemme ja tuttavamme tulvahtavat siitä sisään, tuoden mukanaan tuulahduksen suuresta maailmasta, leimahduksen aatteiden ahjosta; tietoja siitä, mitä siellä taotaan, se on, mitä siellä ajatellaan, tunnetaan ja harrastetaan. Semmoinen päivä, tämmöinen päivä kuin tämä tänäinen, on meille kuin uudestisyntymisen päivähän joutui vähän hämilleen huomatessaan apulaisen oudoksuvan katseen toisesta päästä pöytää; sana ei ehkä ollut hyvin valittu, mutta kun hän ei kumminkaan tahtonut ottaa sitä takaisin, yskäisi hän ja jatkoi:kuin uudestisyntymisen, tai ehkä oikeammin uudestivirkistymisen päivä. Tänään on meillä semmoinen päivä. Viestien tuojat ovat taas tulleet ja panneet sydämemme sykkimään vilkkaammin ja lämpimämmin kertoessaan niistä loistavista isänmaallisista juhlista, jotka »Alma mater» oli pannut toimeen pääkaupungissa, avaten uudet komeat aulansa kaikelle, mikä on maassamme oppineinta, jalointa, etevintä, kauneinta ja viehättävintä. Olemme kuulleet, mitä siellä on puhuttu ja runoeltu, miten iloittu, riemuittu ja innostuttu. Tunnetulla taidollaan, sillä eloquentia akademica'lla, joka on saavutettavissa ainoastaan pitkällisellä seurustelulla runottarien kanssa, on arvoisa ystäväni ja rakas lankoni tässä antanut meille yliopistollisista juhlallisuuksista kuvan niin elävän, kuin olisimme itse olleet niissä läsnä. Mielelläni olisinkin ollut mukana, jos se vain olisi ollut minulle mahdollista. Olisin tahtonut olla omin silmin näkemässä, kuinka hän, itse nuorison opettaja, painoi harmaantuneille hiuksilleen uudelleen vihertyneen seppeleen ja kuinka hän kuljetti tanssiin seppeleensä sitojattaren, saman, jonka niin kauan sitten
Leikillisyys ja juhlallisuus, hymy ja liikutus vaihtelivat rovastin kasvoilla ja kuvastuivat siitä välittömästi ruustinnan ja hänen sisarensa kasvoille. Tyttärien kasvoilla oli koko ajan ilme: »Kuinka hyvin se puhuu tuo isä!» Professori, pieni laiha, hienopiirteinen, kuivahko mies, nyykäytti hyväksyvästi päätään, silloin kun rovasti antoi tunnustuksensa yliopistolle. Apulainen istui jäykkänä ja kylmänä, niinkuin tämä kaikki olisi ollut hänelle kokonaan vierasta.
Ne juhlat siellä nyt ovat olleet ja menneet, jatkoi rovasti, ja nyt olette te täällä sydänmaassa. Ette ole kammoneet pitkän matkan vaivoja tullaksenne tänne meitä virkistävällä seurallanne ilahduttamaan. Emme voi täällä sinulle, lanko hyvä, tarjota paljoakaan korvaukseksi siitä, mitä sinne jätit, mutta toivomme kuitenkin voivamme täällä koivujemme siimeksessä ja koskemme suvannossa tarjota sinulle tilaisuutta siihen otium sapientis'iin, jonka pitkän, taas loppuun kuluneen ja voimiasi varmaankin paljon kuluttaneen työvuoden jälkeen olet niin rehellisesti ansainnut. Muuta emme voi sinulle tarjota. Tahdon kuitenkin kernaasti uskoa, että siihen nähden, että tänne vuosi toisensa perästä saavut, täällä-olosi on oleva sinulle hyödyllinen ja on antava sinulle uusia voimia jatkamaan niitä tieteellisiä töitä, joista emme ainoastaan me, sukulaisesi ja ystäväsi, vaan myöskin yliopisto ja maa syystä ovat sinun puolestasi ylpeät. Tervetuloa vielä kerran sillä veljellisellä toivomuksella, että täällä viihtyisit ja virkistyisit. Vivas, mi amice, vivas floreasque! Bibamus in salutem honoratissimi, carissimi
Sinä puhut kuin Cicero, sanoi professori mielissään, vaikka koettaen sitä salata ja ottaa maljan keveästi ja vain tavallisena kohteliaisuutena.
Mutta paitsi rakkaita sukulaisiamme, jatkoi rovasti, kun professorin ja hänen rouvansa malja oli juotuon meillä täällä tänään ilo nähdä ensi kertaa kattomme alla kaksi nuorta miestäNaimi, joka istui Anteroa vastapäätä, nyökäytti hänelle päätään ja iski veitikkamaisesti silmääkaksi nuorta miestä, jotka tähän saakka ovat ainoastaan nimeltään olleet meille tunnetut. He ovat meille vanhimman poikani tovereina sitä rakkaammat, kun äsken ovat yhdessä hänen kanssaan painaneet päähänsä laakeriseppeleen, tuon tunnusmerkin aseveljeydestä taistelussa aatteiden ja ihanteiden puolesta. Te olette jo tavallanne ennenkin kuuluneet perheeseemme ja olette nyt siihen vieläkin likemmin liittyneet. Pitäkää sentähden tätä taloa kuin kotinanne niin kauan kuin täällä viihdytte. Tervetuloa tänne kaikki!
Yhdyn viimeiseen puhujaan! sanoi Robert, heidän välissään istuen, Anterolle ja Ristolle.
Ja minä myös, virkkoi Naimi.Kiitos, herra Hagman, puheestanne Korkeasaaren kalliolla! Se oli paras puhe koko promotsionissa.
Todellakin!Antero ei osannut muuta kuin punastua, mutta kun hän tunsi punastuvansa, tiesi hän vaaleiden tuuheain kulmakarvainsa pistävän yhä enemmän esiin ja hänen korvissaan soi aina silloin sana: »Villakoira!» jonka promotsionitanssiaisissa oli takanaan kuiskauksena kuullut. Kun hän silloin oli kääntynyt, oli hän nähnyt ryhmän nuoria neitosia takanaan, niiden joukossa Naiminkin, mutta hän se ei voinut olla, sillä hän oli selin.
Niin juuri! vahvisti Robertkin. Puheesi ei ollut mikään tuommoinen tavallinen akateminen, vaan välitön, sydämestä tullut. Ja sillä oli vielä se suuri etu, että se oli suomenkielinen.
Jota vain muutamat harvat ymmärsivät, sanoi Risto.
Mutta ne sitä paremmin! lennätti Naimi yli pöydän.
Mutta professori oli, vähän aikaa mietittyään, tarttunut lasiinsa, siirtänyt sen eteensä, ja kun siitä syntyi hiljaisuus, aloitti hän:
Olet lausunut minulle, lanko hyvä, kauniita sanoja siitä vähäisestä merkityksestä, mikä minulla voi olla tiedemiehenä ja nuorison opettajana. Kiitän sinua niistä, mutta panen ne suurimmalta osalta vanhan ystävyyden, sukulaisuuden ja isännän kohteliaisuuden lukuun
Ei, ei!
Kuinka hyvänsä, jatkoi professori,jokainen meistä tekee minkä voi sillä paikalla, mihin kohtalo on hänet asettanut, sinä, rakas veljeni, et suinkaan kaikista vähimmin. Olet esittänyt töitäsi ja vaikutustasi täällä maan sydämessä niin vaatimattomiksi kuin suinkin. Siihen tahdon saada sanotuksi, että se työ, mitä Suomen papisto on Suomen saloilla tehnyt ja yhä tekee sekä henkisen valistuksen että aineellisen vaurastumisenkin hyväksi, ja jonka papiston etevimpiä edustajia sinä aina olet ollut, rakas lankoni, että se työ, sanon minä, on täysin verrattava siihen, mitä me kukin yliopistossa suoritamme. Papisto on se joki, joka johtaa elämän veden erämaita kostuttamaan. Me, jotka olemme täällä vuosi vuodelta toimiasi seuranneet, tiedämme parhaiten arvostella sitä työtä, jonka olet täällä suorittanut.Mutta jos oletkin arvioinut toisten työn liian suureksi ja omasi liian pieneksi, niin olet puhunut puhtainta totta siinä, mitä juuri sanoit yliopistosta ja sen merkityksestä. Yliopiston merkitystä maallemme ei voida kyllin suureksi arvioida. Jos papisto on joki, on yliopisto lähde. Sitä on tahdottu, tätä ainoata korkeampaa sivistyslaitostamme, viime aikoina halventaa ja sen arvoa alentaa. Eräs mielestään hyvinkin viisas mies, tuo tunnettu suuri oraakkeli Kuopiossa, joka mielellään esiintyy mestarina kaikissa asioissa, on sanonut juhlistamme, että ne ovat tanssimista isänmaan hautajaisissa. Niin on sanonut mies, tosin kyllä katkeruudesta ja kostosta niitä kohtaan, jotka eivät osanneet antaa hänelle sitä arvoa, mitä hän itse,mies, joka kuitenkin on yliopistolle velkaa oman henkisen minänsä, niinkuin kaikki muutkin sivistyneet tässä maassa.
Nuoret vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä ja seivästivät sitten kaikki katseensa professoriin, jonka kasvoilla Antero oli huomaavinaan katkeruutta ja vihaa.
Sentähden tekee oikein hyvää kuulla täällä kaukana maan sydämessä tunnustusta ja ymmärtämistä, jota tämä kallis laitoksemme varsinkin tätä nykyä kaipaa enemmän kuin koskaan ennen. Aika on vakava, monet toiveemme ovat tuhaksi palaneet, allamme hehkuu maanalainen tuli, joka millä hetkellä tahansa voi puhjeta ja kaataa maahan vuosisatain rakennuksen. Niinkuin ihmeen kautta on yliopisto vielä säilynyt, tuo liesi, josta kotoisen, isänmaallisen, isiltä perityn kulttuurin lämpö lukemattomien johtotorvien kautta leviää yli koko maan, pitäen vireillä yhteishenkeä ja vanhoja, perityitä traditsioneja sen kaukaisimmissa kolkissa. Juuri tieto tästä antaa juhlillemmekin sen harvinaisen merkityksen, mikä niillä on, ne ovat isänmaallisia ja kansallista juhlia jaloimmassa muodossaan, henkistä olympialaista kilpajuoksua, joissa ei tosin koeteta ruumiin voimia, ei jäsenten jäntevyyttä, ei säärien nopeutta
Eikö tansseissakaan?kuiskasi Naimi vierustoverilleen niin, että sen muutkin lähempänä olevat kuulivat, mutta pelästyi siitä samassa ja sävähti tulipunaiseksi. Se taas herätti toisten huomiota, ja syntyi pieni humahdus, joka ei kuitenkaan voinut estää professoria jatkamasta:
vaan joissa kilpaillaan hengen voimassa, aatteiden etevämmyydessä, opinnäytteissä, ja ne laakereilla palkitaan.Hyvä lankoni! Sinun poikasi on äsken seisonut ensimmäisenä niiden joukossa, jotka tässä kilpailussa ovat seppeleensä voittaneet. Se on kunniaksi sille laitokselle, jossa hän on tähän voittoon valmistunut, se on kunniaksi niille vanhemmille, jotka ovat hänet synnyttäneet ja kasvattaneet, se on ennen kaikkea hänen itsensä ansio, joka uupumattomalla ahkeruudella ja lujuudella on vastukset voittanut. Robert, inhimillisesti katsoen on tiesi nyt tasoitettu Parnasson korkeimmillekin kukkuloille, ja minun on vilpitön mielihyvä siitä isällesi, äidillesi ja omaisillesi todistaa.Lankoni, kälyni! Sallikaa minun siis, samalla kuin kiitän teitä lämpimistä tervetuliaisistanne ja lausun mielihyväni siitä, että taas olen päässyt tänne hauskaan, onnelliseen kotiinne nauttimaan sen kautta maan kuulua vieraanvaraisuutta, kohdistaa tämä malja pojallenne Robertille! Maljasi, magister primus, primus inter pares! Sinua katsellaan toivovin silmin, sinusta odotetaan paljon, ja minä olen vakuutettu siitä, että jos Luoja sinulle ikää ja voimia suo, tulet ne toiveet toteuttamaan. Vivas, Robertus Martinus!
Ja Laurin malja samalla! riensi professorska lisäämään, ystävällisesti heille päätään nyökäyttäen.Robert on tuonut laakerin, Lauri on tuonut lyyran!
Vivat etiam Laurentius Martinus! huudahti Naimi, jonka kasvot olivat professorin puhuessa säteilleet ja silmät loistaneet, hänen levottomin sormin lasia pyöritellessään. Ja hänen huutoonsa yhtyivät eri pöydässään istuvat pikkupojat semmoisella yht'äkkisellä kirkaisulla, että naiset hypähtivät säikähdyksestä tuoleillaan ja yhteinen eläköön-huuto jäi huutamatta.
Mutta Naimi!Mitä te ajattelette pojat! koetti ruustinna torua, mutta hänen moitteensa tukehtuivat kaikkien muiden yhteiseen nauruun.
Professori huusi pöydän päästä:
Sinä tahdot puheesi sinäkin, Naimi! Ja Robertin seppeleen sitojattarena ja promotsionista kotiin palaavana prima domina'na sinä sen ansaitsetkin. Hyvät ystävät,
Ei, ei! huusi Naimi, setä ei saa puhua minulle!
Anna sedän puhua! Pitäkää vaan puhe Naimillekin! huudettiin joka taholta.
Minä nousen pois pöydästä, jos setä vaan
Hän on jo saanut niin monta puhetta, ettei hän enää sinun puheistasi välitä
Hyi, täti!
Viimeksi piti hänelle puheen Snellman Kuopiossa, jatkoi yhä professorska.
Snellmanko? Vai Snellman!
Itse hänen kaunopuheisuutensa rehtori Snellman, pisti professori. Minulla ei ole onni muistaa hänen kyllä usein toistetulta sanojaan
Hän änkyttää kauheasti, sanoi professorska ruustinnalle.
Mutta sinä, Lisette, ehkä muistat, miten hänen sanansa sattuivat.
En minäkään muista.
Minä muistan, sanoi Robert.
Et saa, Robert!tai miksei, kerro vaan, Snellmanin sanat ansaitsevat kyllä tulla muillekin tunnetuiksi, eivätkä ne suinkaan olleet tarkoitetut ainoastaan minulle, vaan naisille yleensä.
Naimi on aivan hurmaantunut Snellmanista, hän, niinkuin kaikki nuoret; olisitpa nähnyt, sisko, kuinka ne ahmivat joka sanan hänen huuliltaanselitti professorska.