Et saa, Robert!tai miksei, kerro vaan, Snellmanin sanat ansaitsevat kyllä tulla muillekin tunnetuiksi, eivätkä ne suinkaan olleet tarkoitetut ainoastaan minulle, vaan naisille yleensä.
Naimi on aivan hurmaantunut Snellmanista, hän, niinkuin kaikki nuoret; olisitpa nähnyt, sisko, kuinka ne ahmivat joka sanan hänen huuliltaanselitti professorska.
Hänen sanansa kuuluivat, aloitti Robert niinkuin puhetta pitäen. »Mutta paitsi luonnon kauneutta»me olimme silloin Puijolla»taivaan sinistä puhtautta ja kirkkautta, kevään suloutta ja puhkeavain lehtien lemua, joka meitä tässä ympäröi, on kauneutta, puhtautta, kirkkautta ja suloutta, joka kaiken sen voittaa ja jolle luonnon kauneus on kuin tausta taulussase on sitä kauneutta, joka kuvastuu naisen silmissä, sitä puhtautta, jota hänen povensa huokuu, sitä suloutta, jota koko hänen olentonsa ilmaiseeei itsessään tosin mitään, mutta niin äärettömän viehättävää silloin, kun sitä valaisee jalo, itsetietoinen halu uhrautua niihin tehtäviin, joita hänelle asettavat koti ja perhe, puoliso ja lapset, mutta ei ainoastaan koti ja perhe, vaan myöskin isänmaa ja kansa. Tähän saakka on nainen juhlakoristeena isänmaallisissa tilaisuuksissa ottanut osaa isänmaallisiin harrastuksiin»niin, en muista niin sanalleen, mutta ajatus oli se, että
Minä muistan, keskeytti hänet Naimi, hän sanoi sanoi niin, että naisenkin tulee, ei ainoastaan sitoa opinseppeleitä muille, vaan myöskin omistaa ne kerran itselleen pyrkimällä samaan sivistykseen kuin mies. »Ehkä on koittava päivä, jolloin ne kätöset»
»Ne hennot kätöset»
Elä keskeytä, Robert!»jolloin ne kätöset, jotka nyt sitovat seppeleitä veljilleen, omaisilleen»
»Ja sulhasilleen»
Professorska ja ruustinna vaihtoivat merkitsevän katseen.
»että ne kerran vielä sitovat niitä itseänsäkin varten ja painavat ne omille palmikoilleen!» Niin hän sanoi ja vielä paljon muutakin.
Naimi oli hiukan hengästyksissään, mutta hänen kasvonsa hehkuivat innostusta, ja niistä säteili päättäväisyys ja totisuus, joka esti pilan pääsemästä esille.
Hienoja kohteliaisuuksia sinulle, Naimi, sanoi kuitenkin professori.
Ei ollenkaan minulle, setä hyvä, vaan yhtä paljon kenelle muulle tahansa, Anetelle ja tädille
Ei toki tädille! nauroi tämä.
Niin, mutta hän puhui kaikille naisille yhteisesti, vaikka sitten kohdistikin maljan minulle, kun olin ollut Robertin, primuksen, seppeleensitoja. Eikä suinkaan vain mitään kohteliaisuuksia, vaan minä tiedän, että hän tarkoitti totta.
Mistä sinä sen tiedät?
Minä vain tiedän.
Saimassa hän on useat kerrat sanonut samaa, selitti Robert.
Niin, Saimassa
En ole niin tarkkaan sitä lehteä seurannut, sanoi professori.Sinä siis aiot painaa laakerin kerran vielä omallekin otsallesi, Naimi?
Et saa pilkata, setä,en minä, vaan kuka tietää
Naimi rakas, elkäämme väitelkö. Tarkoitukseni on saavutettu, sillä vaikken saanutkaan minä esittää maljaasi, on se nyt kuitenkin tullut esitetyksi paljoa valituimmin sanoin kuin mitä minä olisin voinut. Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin yhtyä niihin ja kohottaa lasini
Voi, voi sitä setää! nauroi Naimi muiden mukana,minä kyllä tiedän, ettei setä voi sietää Snellmania, mutta hän on suuri mies voi, voi!
Suuri, suuri, päätänsä pitempi kaikkea kansaa.Ehkä kuulut sinäkin, lankoni, jo hänen ihailijoihinsa?
Niin, kyllä minun täytyy tunnustaa, vaikka täytyisi ollakin eri mieltä kanssasi, että yleensä pidän paljon hänen artikkeleistaan Saimassa, olen tavannut niissä monta mieleen pantavaa asiaa ei ainoastaan aatteellisissa kysymyksissä, vaan suureksi ihmeekseni myöskin aineellisissa, käytännöllisissä. Kuka olisi uskonut, että Snellman, joka oikeastaan on tiedemies, teoreetikko, olisi niin perehtynyt käytännöllisiin asioihin, että minäkin, vaikka olen niin paljon puuhannut käytännön miehenä, kuitenkin olen saanut häneltä monta uutta näkökohtaa.
Professorin pienet kasvot kiristyivät hiukan kokoon, ja niissä näkyi kuin jotain sisälllistä kipua, samalla kuin silmät vetäytyivät mustiksi, väijyviksi pisteiksi pään sisään. Nuoret odottivat suurella jännityksellä alkavaa väittelyä.
Hän on epäilemättä sangen merkillinen mies, virkkoi rovasti,ja suuri vahinko on, että häntä ei ole kiinnitetty yliopistoon, vaan että hänen täytyy pieneen pahaiseen maaseutukaupunkiin haudattuna
Minun mielestäni on rehtori Snellman ansainnut sen maanpakonsa, johon etupäässä hän itse on itsensä tuominnut, virkkoi professori terävästi ja kylmästi. Hän on itserakas, vallanhimoinen henkilö, joka luulee ymmärtävänsä ja voivansa määrätä kaikki asiat paremmin kuin kukaan muu. Ei mikään hänelle kelpaa, ei ole yliopisto, ei hallitus, ei virkamiehistö, ei mikään, millä tässä maassa on jotain merkitystä, löytänyt armoa hänen kaikkitietäväisyytensä ja kaikkiymmärtäväisyytensä edessä. Hänen omat persoonalliset ystävänsäkin häntä siitä moittivat. Hän arvostelee ja mestaroitsee kaikkea ja kaikkia, puuttuu vain, että hän käy antamaan Hänen Majesteetilleen Keisari Nikolaille neuvoja siitä, miten hänen on hallittava valtakuntaansarehtori Snellmanin mieliksi. Sellainen mies, joka ei osaa tai ei tahdo sanojansa paremmin punnita, on tätä nykyä todellinen, aina uhkaava vaara maallemme, ja jos hänen äänensä kuuluisi pääkaupungista, sen sijaan, että se nyt onneksi huutaa korvessa, niin olisivat turmiolliset seuraukset varmaankin jo olleet paljoa suuremmat.
Vai niin, vai on se mielipide Snellmanista vallalla johtavissa piireissä! Oliko oppositsioni häntä vastaan niin suuri ja niin katkera, kuin professorin sanoista ja äänestä kuuluu! Ne ovat nuo siis yliopisto- ja hallitusmiesten mielipiteitä hänestä ja Saimasta? Rovasti oli yksinäisyydessään mielihyvällä seurannut Saimaa, ihaillut sen suoraa kieltä, sen laajoja näköaloja, Sen voimakasta logiikkaa; näitä sen heikkoja puolia hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Äsken hän oli puhuessaan aikonut sanoa: »Ainoa, joka meille täällä talvella antaa henkistä sisältöä, on Snellmanin Saima»se oli ollut ihan hänen kielellään, mutta pudonnut siitä pois,onneksi! Sillä hänen olisi ollut paha mieli suututtaa ystävätään ja vierastaan.
Lanko saattaa olla osaksi oikeassa, mitä kirjoitustapaan tulee, mutta
Tapa tekee miehen.
Asia kuitenkin on pääasia.
Mitä juuri asiaan tulee, hänen ulkomaalta tuotuun teoriaansa, kieleen perustuvaan kansallisuusteemaansa, niin keskeytti professori äänellä, jonka värähdys ilmaisi hillitöntä sisällista kiihkoa, mutta voitti samassa itsensä:mutta emme nyt huoli ruveta siitä väittelemään, asia ei todellakaan ole sen arvoinen.
Olisi kuitenkin hauska tarkemmin kuulla, mitä sinulla oikeastaan on hänen kansallisuus- ja muita teorioitaan vastaan.
Sen saat kyllä kesän pitkään kuulla, sillä minä vainuan, että tämä asia tulee olemaan yhtä kiihoittuneena ja ikävystyttävänä puheenaiheena täällä kuin se on ollut Helsingissäkin ja kaikkialla, minne vain tulee. Sinä näet, kuinka tuossa istuu rivi uusien aatteiden aseenkantajia taisteluun valmiina,professori osoitti nuoria, jotka istuivat siinä silmät tanassa ja suupielet jänteessä.
Olen yhtä mieltä herra professorin kanssa, kuului yht'äkkiä apulaisen ääni sanovan; hän oli tähän saakka istunut jäykkänä ja niinkuin seuraan kuulumattomana.Saima on epäkristillinen lehti, ja Snellman on jumalankieltäjä.
Jumalankieltäjä! huudahti Lauri hänen vieressään.
Snellmanin maailmankatsanto ei seiso kristillisellä pohjalla.
Mutta yläpäässä pöytää oli keskustelu taas siirtynyt promotsioniin, ja professorska virkkoi miehelleen, estäen vielä kerran erimielisyyksien törmäämisen yhteen:
Kerro langolle, mitä hänen ylhäisyytensä sanoi sinulle promotsionissa.
Professorin kasvot saivat uudelleen sen itsetyytyväisen ilmeen, joka niissä oli pääpiirteenä.
»Je vous felicite, monsieur», sanoi hän ja tuli luokseni toimituksen päätyttyä juhlasalissa, tarttui käteeni molemmin käsin ja puristi sitä. »Onnittelen teitä, herra professori, tästä elämänne kenties kauneimmasta päivästä, joka on teille teidän lopullisen voittonne päivä. Minäkin olen vanha veteraani», jatkoi hän, »tosin kyllä toisella taistelutantereella kuin te, herra professori, mutta minä voin ymmärtää, että silläkin alalla, jonka te olette valinnut, voidaan laakereita niittää.»Se oli kauniisti sanottu. Minä näin, että hän oli liikutettu siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut.»Mikä ihana näytelmä!» sanoi hän juhlallisuuksista puhuessaan. »Mikä jumalallinen musiikki, mikä kukkaskiehkura kauniita naisia tuolla lehterillä!»On erinomaisen suurimerkityksellistä yliopistolle ja maalle, että hänen asemassaan olevat miehet ovat meitä kohtaan ystävällisellä kannalla. Hänelle omistetun omakielisen puheen hän piti erityisenä kohteliaisuutena itseään kohtaan ja siitä hän on varmaan lähettänyt myötätuntoisen raportin korkeimpaan paikkaan.
On häpeä, että Suomen yliopiston juhlissa pidetään puheita kielillä kaikenlaisilla, mutta ei ainoatakaan suomenkielellä! kuului yht'äkkiä Laurin murteessaan oleva ääni, ensin korkea, sitten kimakka. Se tuli kuin korvapuusti.
Sitä juuri minäkin sanoin,sanoi Naimi, sointuvalla äänellään hiukan miedontaen Laurin sanain vaikutusta.
Kun kaikki ymmärtävät ruotsia, mutta on paljon niitä, jotka eivät ymmärrä suomea, koetti rovasti sovitella.
Se juuri onkin häpeä! intti Lauri. Ymmärtävätkös kaikki sitten venäjää? tuskinpa kukaan muu kuin hänen ylhäisyytensä.
Se on eri asia
Pappa ei voi niin ajatella, sanoo sen vain sanoi Naimi.
Lauri on yhtä radikaali kuin on aina ollut, koetti ruustinna.
Snellmanin oppilas, pisti professori. Kylvö lankeaa hyvään maahan.
Mutta kun rovasti ei tahtonut jatkaa väittelyä ja häiritä mielialaa, ponnisti hän käsillään pöydän reunasta, työnsi tuolinsa taapäin ja nousi ylös, hajoittaen myrskyn, ennenkuin se ehti puhjeta.
4
Ei sen kanssa maksa vaivaa väitellä! huudahti Lauri, kun nuoret heti päivällisen jälkeen olivat lähteneet kävelemään lehtikujaa koskelle päinKaarina, Risto, Anette ja Thure Hartman edellä, Naimi, Robert, Lauri ja Antero vähän jälempänä.
Se oli sana paikallaan, virkkoi Robert,mutta olisit kuitenkin voinut sedän vuoksi ensi iltana vähän valita sanojasi.
Valita sanojani! kuohahti Lauri uudelleen. Minä en välitä valita sanojani, sillä häpeä se on ja häpeänä pysyy! Jahka minä kerran pääsen maisterinvihkiäisten ohjelmaa määräämään!
Sinähän aiot lukea papiksi!
Suoritan kiusallakin vain sitä varten kandidaattitutkinnon! Sitäpaitsi suututtaa minua, kun se aina, joka tilaisuudessa, missä vaan sopii, sitä Snellmania hakkaa ja kalvaa! Mokoma vanha peruukki, joka ei ikänä ole muuta tehnyt kuin vanhoja papereita kopioinut!
Lauri!Anette ja Thure voivat kuulla!
Kuulkoot, se tekee hyvää heille!
Mutta eihän nyt kuitenkaan sovi tehdä skandaalia.
Minä vähät skandaalista! Minun täytyy saada sanoa, mitä ajattelen! Se minua varsinkin, kun näin, millä tavalla se siellä hännysteli sitä ruhtinasta Eikä se paljon mistään muusta koko matkalla, mihin vaan tultiin, joka pappilassa ja joka hovissa: »Sö vu felisit Sö vu felisit» kadun, etten tullut kanssanne, Antero.
Se nyt on sitä heidän politiikkaansa ja voi olla hyvinkin viisasta ja kaukonäköistä
Pyh!Mutta Snellman tukki toki häneltä suun niin, että se vasta täällä aukeni. Olisit kuullut, Antero. Ei, tässä maassa ei ole kuin yksi ainoa mies, joka uskaltaa ajatella vapaasti ja suunsa puhtaaksi puhua, ja se mies on Snellman.
Vaikka olikin luonteeltaan maltillisempi ja mielipiteiltään ja esiintymiseltään vähemmän raju, katseli ja kuunteli Robert kuitenkin mielihyvällä nuorempaa veljeään ja ihaili hänen uskallustaan ja ryhtiään esiintyä missä seurassa tahansa ja ketä vastaan hyvänsä. Pienestä pitäen se oli ollut sellainen, oli tullut esi-isiinsä, suorasukainen ja häikäilemätön. Kun innostui johonkin, innostui hän koko sielullaan, mutta voi myöskin helposti muuttaa kantaa. Koulussa hän oli ollut milloin kaksi vuotta luokalla, milloin lukenut kesälomalla luokan yli. Lukiossa hän oli laiskotellut ja tehnyt koko joukon tyhmyyksiä, mutta suoritti ylioppilastutkinnon ensimmäisenä erinomaisilla arvosanoilla.
Te tapasitte siis todellakin Snellmanin, kysyi Antero Robertilta,ja saitte olla hänen seurassaan! Sanokaa, millainen hän oikeastaan oli läheltä nähden?
Hän on sama läheltä kuin kaukaakin, hän on Saima joka sanassaan ja hänen joka sanansa on Saimaa.
Mutta miten hän puhuu, miten esiintyy?
Hänen todisteluansa, väittelyänsä ajatellessasi ajattele seppää, joka ajaa vastahakoista naulaa puuhun: napaus ensin hiljempi, sitten kovempi, mutta viimein napaus niin tuima, ettei ole ajattelemistakaan sitä vastustaamene vaan päätäsi myöten ja uppoa pääkin puuhun, josta elä aiokaan sitä sulin näppinesi ulos kiskoa. Jos mieli, täytyy olla hyvät hohtimet. Sedällä ei ollut niitä hohtimia, ja siksi hän oli niin suuttunut, että pihisi, kun kiskoi kyntensä veriin, mutta paikoilleen jäi Snellmanin logiikan naula.Niillä on jotain vanhaa vihaa, se on, sedällä on Snellman on joskus sanonut jotain purevaa hänen julkaisuistaan ja samalla ivannut yliopiston muka tieteellisiä harrastuksia yleensäinde ira!Ei hän lopulta viitsinyt todistaakaan, väitti vain, sanoi vain, paukutteli, läiskäytti milloin selkään, milloin kylkeen. »Ruotsalainen sivistys on laina, sen henki on kokonaan vieras Suomen kansan ajatustavalle ja tunnemaailmalle» Setä hyppi ja potki: »Mitä kuulen? Satavuotinen ruotsalainen sivistys?» »Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole täällä mitään tulevaisuutta, yhtä vähän kuin sillä on ollut menneisyyttäkään!»»Menneisyyttäkään?» Mutta sitten se vasta tuleen nousi, kun Snellman alkoi ruoskia yliopistoa. »Yliopisto ei ole muuta kuin virkamiesleipomo, elämän leipää ei siellä ole koskaan kansallemme leivottu.»»Se ei ole totta!»Mutta ei hän saanut sananvuoroa.»Kuka teistä, herrat professorit, on kirjoittanut lausettakaan Suomen kansan opetukseksi, kuka riviäkään kansanmiehen omalla kielellä, missä lehdessä näemme sanankaan suomea teidän kädestänne, ellemme ota lukuun fennisismejä omassa kielessänne?»Tämä oli sedälle liian karvas pilleri. Olimme olleet Puijolla ja tulleet kaupunkiin kuvernöörin portille. »Valitettavasti täyttyy minun riistää itseltäni hauskuus kuulla enempää, mutta varmaankin saamme jatkoa ensi numerossa.»»Varmaankin, jos se saa minusta riippua.»Kättä antamatta kumarsi setä ivallisen kohteliaasti ja meni kuvernöörin portista sisään.Yht'äkkiä tuli Snellman totiseksi. Siinä tuli sensori meitä vastaan torilla, mies, jolla on kahta vertaa enemmän tuloja siitä, mitä pyyhkii, kuin Snellmanilla siitä, mitä kirjoittaa. Mikä lienee meidän mieleemme pistänyt, meitä oli siellä joukko ylioppilaita, kun asetuimme kunnia-asentoon antaaksemme tietä.»Antakaa olla tuon!» sanoi Snellman, mutta se tuli liian myöhään. Tuo Lauri huutaa: »Na-plet-shoo!» ja samassa lensivät kaikkien kepit kunnia-asentoon. »Tämä voi maksaa Saimalle hengen», sanoi Snellman, mutta pudisti sen samassa päältään ja kutsui meidät kaikki, sittenkun olimme saattaneet naiset kotiin, Wiikin hotelliin. Ja siellä vietimme avonaisten ikkunain ääressä, näköala Kallavedelle, yön niin ihanan ja innostuttavan, etten elämässäni ennen moista. Hän puhui vuoroin totta, vuoroin leikkiä, vuoroin innostutti, vuoroin manasi ja moitti, torui ja ruoski. Mutta kun me sieltä erosimme, niin oli jotain, en tiedä mitä se oli, olin saanut jotain