Olit saanut isänmaan, Robert! huudahti Lauri.
Niin, sen sanon vain, kuulukoon se kuinka liioitellulta tahansa, että kaikki oppi ja äly ja yliopiston viisaus painavat kuin höyhenet sen rinnalla, mitä tämä yksi ainoa mies ajattelee, tietää ja ymmärtää.Sen ne tietävät nuo yliopiston herrat ja muut, ja siksi ne häntä niin sydämensä pohjasta vihaavat.
Robert oli päässyt puhumaan hiljaisella, mutta sisäistä tulta hehkuvalla äänellään, posket hiukan punottaen, katse loistaen silmälasien takaa, hartiat vähän kumarassa, huulilla sama kaunis hymy kuin Kaarinalla. Thure, Kaarina, Risto ja Anette olivat hiljentäneet kulkuaan ja liittyneet jälessä tuleviin; Antero katseli tarkastelevin silmin Anettea ja varsinkin Thurea. He eivät ottaneet osaa keskusteluun, joka kävi suomeksi, mutta silmissä, ilmeessä näkyi, että se, mitä sanottiin, mistä innostuttiin, oli heille jotain uutta, melkein ihmeellistä.
Oli saavuttu sillalle, jossa keskustelu keskeytyi ja kosken pauhu ja veden kuohunta veti kaiken huomion puoleensa. Robert läheni Anettea ja Thurea, joiden läheisyydessä Ristokin koko ajan pysyttelihe, ja alkoi selittää heille jotain osoitellen kädellään maisemaa, mikä laajoina näköaloina aukeni vesiä pitkin pohjoiseen ja etelään. Lauri ja Kaarina seisoivat kaidetta vasten seuraten arkkujen välissä myllertävää vaahtoa. Antero seisoi yksin, erillään muista, vähän matkaa Naimista, haluten mennä hänen luokseen, mutta saamatta sitä kuitenkaan tehdyksi. Äsken oli Naimi Robertin puhuessa tuon tuostakin luonut häneen tutkivan katseen, ikäänkuin kysyäkseen, käsittikö hän kaikkea, kuuliko hän, hyväksyikö hän joka sanan, osasiko hän antaa täyttä arvoa sille, mitä viisas veli puhui. Mutta nyt näytti hän yht'äkkiä unohtaneen kaiken sen ja vaipuneen omiin ajatuksiinsa, heikko, onnellinen, jonnekin kauaksi aiottu hymy huulilla. Mitä hän mietti? Mitä ajatteli? Ketä ajatteli? Lohi loikkasi korkealle ilmaan aivan heidän edessään, mutta Naimi ei siitä liikahtanutkaan. Hän ei siis nähnyt sitä, hänen mielensä vaelsi siis muualla jossain? Anteron olisi tehnyt mieli temmata hänet pois noista mietteistä, kysyä häneltä: »kenellepä, neiti nuori, kannat hymyn huulillasi?»ja sanoa hänelle: »elä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori, kanna huultesi hymyä.»Yht'äkkiä pyörähti Naimi ympäri, ikäänkuin heräten jostain, huomasi Anteron, siirtyi häntä lähemmä ja virkkoi:Mitä pidätte tästä Kontojärvestä, herra Hagman? Antero sanoi, että tämä oli hänestä erinomaisen kaunista seutua, mutta ei hän nyt sitä nähnyt eikä ajatellut, näki vain viehättävän kuopan tytön poskessa ja harmaansiniset suuret silmät ja niiden tummat ripset.
Minusta on niin hauskaa taas olla kotona!
Eikö teillä sitten ollutkaan hauskaa Helsingissä?ja Antero olisi toivonut kieltävää vastausta.
Oli, oli toki, mutta on se nyt kuitenkin niinkuin helpotus, kun se on takanaettä sitä saa vain muistella.
Sitäkö äsken ajattelitte?
Milloin?
Äsken juuri
En muista enää, mitä ajattelin.
Hän käänsi päänsä pois ja punastui Kyllä kai hän muisti, mitä ajatteli.
Mitä pidätte veljistäni? Robert pitää teistä paljon. Hän on usein kirjoittanut, mitä te yhdessä puhuitte, luitte ja mietitte. Tapasimme teitä niin vähän Helsingissä. Se oli sellaista humua ja menoa.Robert on semmoinen filosofi. Hän luultavasti matkustaa pian Saksaan.
Robert on etevimpiä nuoria miehiä yliopistossa.
Ettekö tekin ole etevä?
Minäkö?
He nauroivat vähän sille molemmat.
Tiedättekö, että minun tekee kovasti mieleni lukea ja oppia. Olen setä Jaakon johdolla lukenut latinaa samalla kuin pikkupojatkin. Kaarinalla on muuten parempi pää kuin minulla. Hänen eikä minun olisi pitänyt päästä Helsinkiin näkemään kaikkia niitä viisaita miehiä, mutta kun Robert oli valinnut minut seppeleensitojakseen Voi, millaista hälinää ja huminaa se oli! En minä oikeastaan mistään muusta niinkuin musiikistase juhlakantaatti, se oli sentään jotaintulkaa, mennään kirkolle päin!
Te soitatte kanteletta?
Mistä te sen tiedätte?
Antero kertoi koettaneensa soittaa hänen kantelettaan.
Ai, se oli niin, että kun setä Lönnrot tuli meille, niin hän laulatti koko päivän Paavilaa, joka asui meidän torpassa, hän on jo kuollut, mutta illalla pyysin minä häntä soittamaan. Hän soitti ja opetti minullekin. Istuimme kuinka kauan lienemme istuneetkaan, vanhassa pirtissä kuutamon hämärässä. Minä opin monta pientä runoa ja osaan vieläkin. Lähtiessään lahjoitti hän minulle kanteleen, mutta sanoi, ettei sitä saa viedä yläpuolelle, pytinkiin, vaan täytyy aina antaa olla pirtissä ja soittaa siellä. »Se ujostelee, ei soi muualla ja hämmentyy, sillä muualla ei sitä ymmärretä.» Hän on niin herttainen ja soma, se setä Eljas. Kerran olin tyhmä ja vein kanteleen saliin, kun laamannin tytöt ja muita vieraita oli meillä. Se ei tehnyt heihin mitään vaikutusta.Zittra ska' de' vara, kantänka. Mutta minä menen usein illan hämyssä sitä vanhaan pirttiin soittamaan.
Teidän pitää kerran soittaa minullekin, sanoi Antero, sydän ja ääni värähtäen.
Mielelläni. Sillä on oma tarunsa, kanteleellani.Ei, mennään tästä kirkolle päin, tulkaa muutkin tänne!niin, hyvin romanttinen ja surullinen. Oli ollut eräs tyttö, jolla oli sulhanen. Niin, niin se tyttö oli juossut koskeen sentähden, että julma vouti oli hänet ryöstänyt, mutta sulhanen löysi ruumiin ja hautasi kauniiseen saareen ja soitti siinä kanneltaan ja laski sen sitten kuin seppeleen hänen haudalleen, voi, voi, kuinka se on liikuttava tarina! Tehkää siitä runo, herra Hagman!
Runoko? Minäkö?
Robert sanoi, että te kirjoitatte runoja. Hän uskoo, että teistä kerran voi tulla suuri runoilija, yhtä suuri suomalainen kuin Franzén on ruotsalainen. Teidän pitää kerran lukea minulle runojanne, lupaatteko?
Enhän minä
Robertista tulee tiedemies, professori mitä te nauratte, herra Hagman.
Anteroa nauratti, mutta ei hän oikein itsekään tiennyt miksi. Hänen oli vain sanomattoman hyvä olla. Hänestä oli kaikki niin hauskaa, somaa, kaunista ja erinomaista.
He olivat tulleet tienhaaraan, jossa toinen tie erosi pappilaan, toinen kirkolle. Siinä tulivat heitä vastaan ruustinna ja professorska menossa koskelle päin, saalit hartioilla, kädet niihin käärittyinä, valkeat päät valkeissa myssyissä, yhdenkokoiset ja hyvin yhdennäköiset, professorska vain hiukan nuorempi ja hienompi. Tytöt aikoivat kääntyä heidän mukaansa, mutta pyörähtivät pois.
Ei, antaa heidän mennä rauhassa!Sanokaa, mistä te juttelitte? Pojistanne tietysti, eikö niin?Mutta minne jäivät papat?
Papat jäivät väittelemään Snellman ja SnellmanSaima ja Saima ah, mikä vedenpaisumus! Siitä tulee satamaan koko kesän!ja mennessään kohotti professorska koomillisella liikkeellä olkapäitään.
Voi voi, semmoiset mammat, puhui Naimi edelleen heidän mennessään kirkolle päin. Nyt se alkaa puhuminen, ja sitä tulee kestämään koko kesän. Niin pian kuin on vähänkin aikaa, istuutuvat he johonkin ja kertovat. Äiti kertoo kaikki pienimmätkin puuhansa syksystä kevääseen, ja täti esittää kaikki, mitä hänelle ja sukulaisille ja tuttaville Helsingissä on tapahtunut. Se on hauskaa, sillä siten saamme me talven kuluessa taas kuulla kaiken sen äidiltä. Niin yhdennäköisiä, mutta kuitenkin niin erilaisia! Äiti tuollainen mukava maalaisruustinna, täti Helsingin hienoimpia rouvia. Mutta vielä erilaisempia olemme me serkukset, pojat ja Thure ja me tytöt ja Anette. Ne osaavat niin hyvin olla ja esiintyä, eivät sano yhtä ainoata sopimatonta sanaa, eivät koskaan innostu eivätkä kiivastuminulla on niin paha luonto
Voi voi, semmoiset mammat, puhui Naimi edelleen heidän mennessään kirkolle päin. Nyt se alkaa puhuminen, ja sitä tulee kestämään koko kesän. Niin pian kuin on vähänkin aikaa, istuutuvat he johonkin ja kertovat. Äiti kertoo kaikki pienimmätkin puuhansa syksystä kevääseen, ja täti esittää kaikki, mitä hänelle ja sukulaisille ja tuttaville Helsingissä on tapahtunut. Se on hauskaa, sillä siten saamme me talven kuluessa taas kuulla kaiken sen äidiltä. Niin yhdennäköisiä, mutta kuitenkin niin erilaisia! Äiti tuollainen mukava maalaisruustinna, täti Helsingin hienoimpia rouvia. Mutta vielä erilaisempia olemme me serkukset, pojat ja Thure ja me tytöt ja Anette. Ne osaavat niin hyvin olla ja esiintyä, eivät sano yhtä ainoata sopimatonta sanaa, eivät koskaan innostu eivätkä kiivastuminulla on niin paha luonto
Teilläkö paha luonto?
Minulla juuri, minä enah, katsokaa!
He olivat kohoavaa maantietä myöten, jonka kahden puolen oli pappilan hevoshaka, tulleet kirkolle. Siitä oli näköala yli pappilan taitteisen katon, yli tyvenen suvannon, yli laamannin niemen ja sen päässä olevan vanhan keltaisen herraskartanon ja sitten kauas yli kimmeltävän vesistön etäisiin etelän viljeltyihin vaaroihin. Muut olivat jääneet jonnekin jälemmä Naimista, Kaarinasta ja Anterosta. Tytöt istuutuivat kirkon rappusille, jonka ruskeanharmaata seinää ja pieniä kaikenkiiltäviä ikkunoita mailleen menevä aurinko kultasi.
Mitä sanotte? kysyi Naimi. Minusta ei ole muu Suomi mitään tämän rinnalla. Kun ne puhuivat isänmaasta ja sen kauneudesta ja sille maljoja esittivät, niin ajattelin minä aina tätä ja join hiljaa, kenellekään mitään hiiskumatta, tämän näköalan maljan. Ne kun näyttelivät ja kehuivat ja huudahtelivatsiellä Punkaharjulla ja Savonlinnassa ja Puijollaniin, kaunistahan se oli minustakin, mutta minä olin kuin salakihloissa tämän kanssaen minä osaa sitä suurta Suomea, sitä koko Suomeaosaatteko te?
Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin olisin erityisesti kiintynyt. Olen elänyt siellä täällä, milloin Uudellamaalla, milloin Hämeessä, milloin saaristossa meren rannalla. Mutta kuitenkin tuntuu minusta nyt siltä kuin olisin vihdoinkin löytänyt Suomen, ikäänkuin kehyksiinsä pantuna tauluna, jonka voin itselleni yhdellä silmäyksellä omistaa ja johon voin aivan erityisesti rakastua.
Mikä paikka se on? kysyi Kaarina.
Se on näköala Rajavaaralta.
Elkää sitä, se on niin liian suurenmoinen, niin kaukainen, se ikäänkuin ei mahdu minun syliini, puhui Naimi.
Ehkä on herra Hagmanilla avarampi syli kuin sinulla, Naimi, virkkoi Kaarina.
Niin, mutta omistakaa kuitenkin tekin tämä tästä kirkon rappusilta.
En mitään haluaisi mieluummin, mutta tämähän on jo teidän
Ei se mitään saavat sitä muutkin ihailla ja rakastaa.
Pidetään tätä siis yhteisenä, sanoi Antero.
Niin pidetään!Hän nousi ylös ja pyörähti iloisesti kantapäillään. Kuka tuolta tulee?
Helander, sanoi Kaarina.
Kuule, Kaarina, millaiset hänen ja isän välit nyt ovat?
Eivät he enää väittele, mutta kireät ne on. Helander puhuu vain kirkossa, joka on aina täysi, kun hän saarnaa, ja melkein tyhjä, kun isä puhuu.
Tiedätkö, että minä näin hänestä usein unta Helsingissä, ja ne hänen tuimat ja samalla surulliset ja haaveelliset silmänsä seurasivat minua siellä pitkät ajat. Kun me siellä tanssimme ja iloitsimme, niin tapasin minä tuon tuostakin itseni ajattelemasta, että mitähän hän sanoisi tästä kaikesta. Mitä olisi minun tarvinnut siitä välittää, mutta usein se häiritsi iloani.
Isästä oli jotenkin sopimatonta se, mitä hän sanoi sinulle Helsinkiin lähtiessäsi, sanoi Kaarina.
»Etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa ja pyytäkää hänen vanhurskauttaan.»»Itsekutakin uskonsa auttakoon», sanoin minä siihen.»Hakekaa ja te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan», vastasi hän.
Isä sanoi hänelle: »Elkää huolehtiko lapsistani, heidän autuudestaan pidän minä itse huolen.»»Oletteko varma, että sen voitte?»»Olen», sanoi isä. Sen jälkeen he eivät ole niistä asioista sanaa vaihtaneet, mutta kohta seuraavana sunnuntaina hän saarnasi siitä, että suruttomain lapsia ei saa jättää vanhempainsa varaan.Ollaan menevinämme hautausmaalle.
Ei, minä tahdon puhua hänen kanssaan.
Heidän kohdalleen tullen aikoi Helander mennä ohitse, mutta kun Naimi tervehti häntä ystävällisesti ja hän lakkiansa nostaessaan pudotti keppinsä, pysähtyi hän.
Kuinka Maria voi? kysyi Naimi.
Kiitos, kyllä hän voi hyvin.
Entä pojat, kuinka ne voivat?
Hyvin ne voivat nekin.
Sinä et tiedä, Naimi, että pikku Martti on kuollut, huomautti Kaarina.
Kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet?
Et olisi ehtinyt saada kirjettä.
Niin, mitäs niistä nyt kaikista kirjoittamaan, sanoi Helander.
Syntyi äänettömyys heidän seisoessaan sakastin perässä.
Naimilla oli hauska pääkaupungissa? virkkoi Helander häntä yhä tarkastaen.
Oli niinkin.Naimi koetti kestää katsetta ja voittaa sen.Oli niinkin, hyvin hauska. Siellä sai kuulla niin paljon hyvää ja kaunista.
Hyvää ja kaunista, kertoi Helander merkitsevällä painolla.
Niin, tarkoitan semmoista, joka ylentää mieltä ja antaa uutta sisältöä elämälle.
Se oli nyt Naimista tyhmää ja sopimatonta, mutta hän ei osannut muutakaan.
Tai toisin sanoen »uudestisynnyttää»niinkuin setä sanoi.
Niin, tavallaan kyllämutta ei pappa tarkoittanut sitä niin kuin te tahdotte selittää enkä minäkään sitä.
Jaa, niin, ei kai, ei suinkaan mutta onko uskonsa auttanut Naimia?
Onhan se, kyllä kai.
Hautausmaan portti narahti samassa ja keskeytti heidät. Sieltä tuli nuorenpuoleinen nainen, jolla oli huivi päässä ja joka oli puettu körttipukuun.
Rouva Helander, esitti Kaarina hänet Anterolle.
Naimikin on palannut, sanoi rouva Helander hiljaisella, tasaisella äänellä.Lähdin vain vähän sinua vastaan, kun tiesin sinun tulevan, virkkoi hän sitten miehelleen, vetäytyen tämän suojaan niinkuin jotakin pakoon.
Syntyi taaskin kiusallinen tila, kun ei tiedetty, erotako ja mitä sanoa.
Niin, täytyy mennä,sanoi Helander vihdoinkin.
Eikö Maria tule koskaan meillä käymään? koetti Kaarina sanoa niin ystävällisesti kuin suinkin.
Kaarina on hyvä ja sanoo terveisiä Hannalle, vastasi siihen apulaisen rouva; ja niin pääsivät he eroamaan.
Näitkö, Naimi, minkä moittivan ja tutkivan katseen Maria loi meidän pukuihimme, kuiskasi Kaarina heidän käännyttyään kotiin päin.
Kuinka on Hanna saanut sen armon hänen silmissään, että hän lähettää hänelle terveisiä?
Tiedätkö, Hanna on muuttunut niin merkilliseksi tänä keväänä, sill'aikaa.
Tuolta tulee Lauri! huudahti Naimi.
He pysähtyivät siihen kirkon rappujen eteen kertomaan Laurille kohtauksestaan Helanderin kanssa: mitä Helander oli sanonut Naimille ja mitä Naimi hänelle.
Lauri! Minun tekisi mieleni yht'äkkiä tanssia! On, niinkuin en saisi muuten pudistetuksi jotain päältäni, joka painaa.
Jos et ole muuta vailla!ja Lauri tarttui Naimia vyötäisiin.
Ei, ei, ei nyt, huomenna juhannuskokolla!
Lauri, et saa tässä kirkonmäellä!
Joko sinustakin, Kaarina, on tullut pietisti! Tra-la-laa! tra-la-laa!
Lauri, päästä!
Mutta Lauri vei sisartaan valssin tahdissa ja keikautti hänet Anteron ja Kaarinan nauraessahiukan väkinäisesti nauraessakirkon rappusille.