Keväällä huomattiin, että Taavetin ansiolla voitiin maksaa pois kaksi velkamiestä ja Simo taas maksoi kolme pois rahdin-veto rahoilla. Nyt jäi enään vaan kuusi velkamiestä, eikä nekään olleet kaikista suurimmat.
Taas tuli kesä ja ruvettiin kesätöitä toimittelemaan, mutta ennen kuin ohra saatiin tehdyksi, tuli Simo kipeäksi ja viisi päivää sairastettuansa kuoli. Se oli tuntuva suru vaimolle ja lapsille. Kun pikkusen olivat alkuun päässeet, niin näin se nyt kävi, ja isä, jonka olisi vielä kauvan aikaa tarvinnut työskennellä, korjattiin pois.
Esteri suri ja itki, niin että hänen entisestä huonot silmänsä tulivat vielä huonommiksi, ja pelko että velkamiehet vievät torpan vielä enensi hänen suruansa. Jumalaan Esteri tosin luotti lujasti, mutta ei hänen päähänsä kuitenkaan se seikka tahtonut mahtua, että velkamiehillä olisi jotain luottamusta hänen kymmenvuotiaasen poikaansa. Sen Taavetti kumminkin vakuutti, että ne häneen täydellisesti luottavat.
Isä haudattiin, eikä kukaan velkamiehistä näyttänyt pitävän mitään kiirettä; ei ääntäkään päästetty että Simo velkaakin olisi. Kumminkin kun hautajaispuuhat olivat ohitse, meni Esteri kaikkien jäljellä olevien velkamiesten luo, kysymään mitä he nyt aikovat tehdä.
Yksi sanoi yhtä toinen toista, mutta kaikki ne pääasiassa olivat sitä mieltä että heillä kiireempi olisi velkaansa vaatimaan, jos poika olisi kuollut isän sijasta, ja että Esterin ei tarvinnut hätäillä niin kauvan, kuin hänellä oli Taavetti elävänä luonansa. Pitäköön huolta asioistansa miten parhaiten taisi.
Kun äiti kotiin tultuansa hyvillä mielin kertoi Taavetille, mitä isännät hänestä arvelivat, sanoi poika:
"Sanoinhan sen jo, että ne minuun luottavat, jos ei muuhun, niin minun käsityöhöni."
Nyt täytyi ottaa apumies kylvöjä tekemään, sillä Taavetti ei toki vielä siihen kyennyt, ja niin saatiin taas kylvöt tehdyksi ja pellot lainehti kauniissa laihossa. Kun niityn aika tuli, niitti Taavetti torpan niittämiset pikku viikatteellansa yksinään, vaikka se kävikin hitaammasti ja huonommasti kuin perin aikaiselta.
Isäntä, kun tuli päivätyö-viikot, tyytyi siihen että Taavetti ne suoritti, hän ei pitänyt väliä, kun torpasta vaan oli mies niityllä, ja mieshän Taavettikin oli, vaikkei vielä henkirahaa maksava. Mutta vaikka isäntä ei enempää vaatinut, niin ei Esteri kumminkaan isäntää jättänyt ilman hyvitystä, vaan kävi lisäksi viikon peltoa leikkaamassa, josta isäntä oli erittäin kiitollinen.
Sillä tavalla sitä sitten eteenpäin elettiin. Taavetti vahvistui vuosi vuodelta, niinpä siskonsakin, ja velka tuli käsityöllä maksetuksi, vaikka Taavetin täytyi apulaisena käyttää toisen kylän satulamaakaria vaikeampien töiden tähden monena peräkkäisenä vuonna.
V. Uusia tuumia
Vuodet ovat eteenpäin vierineet. Taavetti on jo käynyt rippikoulun, ja on, vaikka kuudentoista vanha, jo täyden miehen kokoinen. Parina viimeisenä vuonna ei ole enää tarvinnut käyttää vierasta apua maan töissä; ne on Taavetti tehnyt äitinsä ja sisartensa kanssa. Äidin silmät ovat kumminkin nyt lopullisesti pimenneet, ettei hän voi enään nähdä omia kauniita lapsiansakaan. Lääkärikään ei voi enään niille mitään, ja hän on täydellisesti lastensa ja Jumalan huostassa. Päiväkaudet istuu hän nurkassa jotakin nypistellen, että saa vähänkin hupaisemmasti aikansa kulumaan.
Taavetti se isännöitsee torpassa. Hän ei ole tähän asti vielä yrittänyt muuta käsityötä kuin satulamaakarin työhön vivahtavaa, vaan hän nyt, kun on velatoin, myös rupeaa tekemään kaikenlaista talouskalua. Satulamaakarin työt on tehty niin tarkkaan, että tuskin koko kylässä pistoakaan sellaista työtä olisi koko talvena. Puutyötä siis nyt on torpassa ensimmäiseksi tehtävä. Hevonen on aikansa kuluksi jyrsinyt seimen laidan. Vajassa on entisiltä ajoilta muutamia vanhoja lautoja, tuvassa on kirves ja vanha saha. Sahan hampaat ovat tylsät, mutta Taavetilla on viila, jolla hän on hevosen kaluja tehdessään naskaliaan teroittanut. Nyt viilaa hän sahan hampaat teräviksi, ja vääntää niitä siihen asemaan että ne tulevat tarkoituksensa mukaisiksi. Sitten laittaa hän seimen laidan ja sanoo ruunalle:
"Syö muuta ruokaa äläkä pilaa seimen laitaa! Etpä luullakseni nälässä ole ollut, koska lautasesi on niin tasainen."
Tallista lähtiessä näki Taavetti sisaren menevän navettaan ja muisti hänen puhuneen, että sielläkin on jotain vikaa.
"Mari, onko se lehmän parsi kaatunut?"
"Kyllä se kallellaan vähä on."
"No, syntihän se on että parsi kallellaan on. Harmittaahan se lehmääkin, kun seinät kallistuvat. Mitäpä sanoisimme, jos pirtin seinä rupeaisi päällemme taipumaan emmekä pääsisi alta pois."
"No, eihän tuohon tarvitse muuta kuin kaksi hyvää kiilaa, siinä on vaan jalat perään antaneet."
Silloin veisti Taavetti kiilat ja löi parren suoraksi.
"Tytöt, teidän pitää oppia kankaita kutomaan", virkkoi Taavetti taas kerta sisarelleen; "kehrätä te jo vähän taidatte jokainen.Onko meillä kangaspuut kunnossa?"
Marin piti tehdä tili kangaspuista: hän haki ne esiin, vaan ei saanut selkoa kelpasiko ne vai ei.
"Ka, niin mene hakemaan asian ymmärtävä ihminen, joka katselee kangaspuut ja sanoo mitä niistä puuttuu. Kaikki pitää saataman kotona tehdyksi."
"Minä en jouda menemään niin paikalla, vaan saa Hanna mennä käskemään Mertalan Matleenaa", sanoi Mari.
Hanna meni käskemään.
Mertalan Matleena oli vanha piika, jolla oli omat huoneet, ei aivan kaukana Rahkosen torpasta; hänellä ei ollut mitään maanviljelystä, hän elätti itseänsä paljaalla kutomisella ja sitä hän tekikin sekä maalle että kaupunkiin. Hän oli muuten hyvin sievä ihminen ja vaatetti itsensä hyvin siististi, vaan muutoin sanottiin häntä hieman äkäiseksi, ja se lieneekin ollut syynä, ettei hän ollut kenenkään kanssa naimiskauppoihin joutunut.
Pian tulikin Hanna takaisin ja sanoi:
"Tulee vähän ajan päästä."
Pian tulikin Matleena, aivan kirkko-puvussaan. Kamarissa laitettiin kaikki siistiin kuntoon, että olisi sopinut sinne vaikka herroja käskeä. Sinne sai vieras luvan mennä.
Kun oli tavalliset tervehdystemput toimitettu ja hyvät päivät suoritettu, alkoi Taavetti puhua:
"Minä olen kutsuttanut teidän luokseni. Olisitteko niin hyvä ja katsoisitte ovatko meidän kangaspuumme kelpaavassa kunnossa. Jos ei, niin olisitte hyvä ja sanoisitte mitä niihin on lisäksi hankkiminen, ja jos tahtoisitte opettaa noita tyttöjä kangasta kutomaan, kyllä minä vaivanne maksan."
"Kyllähän tuosta pian selko saadaan", sanoi Matleena.
Nyt tarkasti hän kangas-puut ja huomasi että niillä kyllä tavallista kangasta kutoo, kun vaan hankkii kaksi uutta pirtaa ja yhdet uudet niidet, ja pienemmän sukkulaisen. Mitä muuhun opettamiseen ja harjoittamiseen tulee, niin saavat tytöt käydä opetusta hänen luonansa saamassa.
Tätä keskustelua ja kangas-puiden tutkimista toimitettiin porstuassa.
Sinne hiipi vanha Esterikin, kun kuuli Matleenan äänen.
"Se on hyvä että Matleena ottaa opettaakseen tyttöjä kutomaan; minä kun en ole koskaan ollut mikään kutoja, niin en ole voinut heitä opettaa. Jotakin kumminkin olisin kutonut, jos en niin sokea olisi ollut puolta elämäni ikää."
"Niin siinä on kutomisessa työtä näkevällekin, vaikka kuuluu niitä jossain paikassa olevan sokeitakin kankureita. Lienee tuo se kumminkin harvinainen poikkeus, ja erityinen luonnon lahja."
"Oh, vai on sokeitakin kankureita!" Esteri ihmetteli.
Nyt meni Matleena pois, ja tytöt lupasivat tulla ensi tilassa kangaskutouksen oppiin ja olivat erittäin iloissaan.
"Oh, vai on sokeitakin kankureita!" Esteri ihmetteli.
Nyt meni Matleena pois, ja tytöt lupasivat tulla ensi tilassa kangaskutouksen oppiin ja olivat erittäin iloissaan.
VI. Omaa pajaa
Seuraavana päivänä tuli kova kysymys, kuka tytöistä ensimmäiseksi kutous-kouluun menee. Taavetti oli aamulla hevosen kanssa lähtenyt metsään. Siinä siis tytöt neuvottelivat osaksi keskenään, osaksi äitinsä kanssa.
Liisa, joka oli vasta kymmenvuotinen, sanoi:
"Minä menisin mielelläni."
"Sinä olet liian pieni; jos minä menisin, niin se toista olisi", sanoi kaksitoistavuotinen Esteri.
"Johan nyt, nuoremmasta päästäkö niitä kankurin oppilaita aloitetaankin", sanoi äiti.
"Kaikkein sopivin on siihen Hanna", sanoi Mari.
"Niin minunkin mielestäni", sanoi äiti. "Sillä Marin täytyy olla kotona emännyyttä pitämässä, ja kun kerran oppi taloon saadaan, kyllä se siitä leviää joka sisareen."
"Olkoon menneeksi", sanoi Hanna ja lähti astumaan Mertalan Matleenan luo.
Vähä sen jälkeen tuli Taavetti kotiin metsästä.
"No, onkos kukaan mennyt kutomaan?" kysyi hän kohta sisään päästyänsä.
"Hanna meni", vastasi äiti.
"Se minunkin tarkoitukseni oli, että Hannan sinne olikin mentävä; hänestä se kumminkin tulee kankuri, jos kenestäkään koskaan," sanoi Taavetti, katsellen akkunasta ulos. "Ja minäkin aion opetella tekemään joka sorttia työtä, että osaisin kaikkia."
"Jolla on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää", vastasi äiti sananlaskulla.
"Eipä. Se sananlasku ei aina pidäkkään paikkaansa. Kaikkein vähimmän sen tarvitsee nälkää nähdä, joka osaa monenlaista tehdä. Jos ei yksi auta, auttaa toinen."
Mitä olikaan Taavetti metsästä tuonut, mitä puita hänellä oli kuormassa pihalla, mihin tarkoitukseen hän niitä aikoi käyttää, siitä eivät tytöt suoraa saaneet. Aikoisiko hän ruveta huonetta rakentamaan, vai mitä hän niin suurilla puilla? Varmaankin hän on niitä luvattomasti varastanut, josta hän ehken joutuu aika sakon saamaan. Mari se toisille pihalla niin arveli ja Taavettikin siihen, samassa tullessaan, kuuli harmikseen Marin viimeiset sanat "sakon saamaan".
"Minkä sakon saamaan? Enkö minä ole niitä isännältä rahalla ostanut? Ei suinkaan mahtane ostamisesta olla mitään sakkoa."
"Enhän minä tiennyt sinun niitä ostanees", sanoi Mari hämillään.
"Milloin ennen olen mitään varastanut? Luuletko että minä varastamalla rupean aikeitani panemaan käytäntöön?" Viimeisen lauseen sanoi hän semmoisella painolla, että tytöt päättivät parhaaksi juosta navettaan.
"Vai varastanut minä olisin kimpi-kellekseni?" tuumi Taavetti, purkaen kuormaansa; "ei noilla naisilla ole paljon päässä pidettävää."
Siitä sitten noita kelleksiä kuivailtiin, ja ennen pitkää Taavetilla oli uusia kiuluja, saaveja, ämpäreitä, ja mitä vaan entiseltä ilman oltiin, niitä Taavetti kotona teki.
Pian Hannakin asetti kangaspuut paikoilleen omassa tuvassa, ja pirtojakin oli ostettu ruotsalaiselta pirran eli kaiteen-kauppiaalta. Kun Hanna kutoa helskytti harmaata sarkaa, vilkaisi Taavetti usein sinne päin veistellessään, ja tuumi väliin itsekseen: "pian ne tytötkin oppii jos pojatkin."
"Mitä multaa sinä Taavetti nyt taas hämmennät?" sanoi Mari eräänä päivänä.
"Milloin ennen olen multaa hämmentänyt?" kysyi Taavetti, kiivaammin vaan hieroen ja hämmentäen.
"Et juuri ennen, vaan minusta näyttää kuin rupeaisit valamaan, ja minua peloittaa että sinä laitat pahan käryn hajun, ja poltat permannon."
"Poltanko permannon! Missä olet nähnyt valaessa permantoa poltettavan?"
"Kerta satuin käymään Tuomolassa, kun isäntä oli parhaallaan valamisen puuhassa, eikä aikaakaan, kun messinkiä sitten kaadettiin, niin meni se permannolle ja tietysti hukkaan kaikki. Ai sitä katkeraa savua, mikä siitä nousi! Kun vielä muistan, niin kurkkuani karvastelee."
"Kylläpä se oli katkeraa savua, kun vielä kurkkuasi karvastelee."
Sitten kun kaikki oli kunnossa ja metalli oli kiehuvan kuumaa, kaatoi Taavetti sitä, mutta permannollehan se läpitse juoksi, ja savu ja käry nousi kauhea.
"Johan se Mari sanoi että niin se käypi", sanoi sisar Liisa.
Samassa tuli Marikin tupaan, kuin kiehuva metalli pitkin permantoa juoksi.
"Sanoinhan sen jo, että aivan Tuomolan isännän lailla sinä valat, nimittäin pitkin permantoa."
Samassa sieppasi Mari tuvan toiselta puolelta saavin, joka oli puolillaan vettä, ja heitti sen vaaran paikkaan. Pahasti kirisi, ja sohisi nuot kaksi elementtiä, ennenkun taukosivat.
"Olisithan siihen vettä itsekin saanut kaataa", sanoi Mari.
"Mikäs mun kädessäni oli? Olisi kai pitänyt tämä heittää nurkkaan tiedän mä."
"Ai, en huomannut! Mutta tulikohan yhtään tiukua?"
"Jahkahan jäähtyy, niin katsotaan."
Kun katsottiin, oli kaksi vähän sinne päin, vaan toiset ei nimeksikään. Vikahan siinä oli, missä vika. Tiesi kait sen; ei suinkaan se permannolle ilman.
"Kyllä minä nyt jo huomaan, aha! Oppia niissä kaikissa tarvitaan. Mutta tekijäänsä näkyy neuvovan valmis työkin. Jahkama koetan toisen kerran!"
Eikä Taavetti heittänyt ennen kuin sai tiukunsa valetuksi ja itse hän teki sorvaus-laitoksen ja sorvasi tiu'ut kirkkaiksi kuin mikäkin, ja tuumasi sitten:
"Ei minunkaan hevoseni ole ilman tiukuja."
Kun tuli ensimmäinen sunnuntai tiukujen valamisesta, asetti Taavetti tiu'ut hevosen kaulaan ja valjasti ruunan kirkko-reen eteen. Kaikki sisaret rekeen ja itse kannaksilla seisoen ajoi hän kirkolle.
Kirkon mäelle tultua veti hän ihmisten huomion erittäin puoleensa. Muutamat Taavetin tuttavat pojat tulivat tutkimaan asian laitaa, olisiko siinä joku erityinen syy, jonka johdosta hän nyt noin sisariaan kirkolle vedätti. Ja pian huomasivat he hevosen kaulassa uudet tiu'ut.
"Oletko itse valanut nuo tiu'ut?" kysyi eräs Taavetin rippikoulu-kumppani, Hetiskan talon nuorempi poika Esa.
"Itsehän minä ne valoin, vaan eipä niistä hääviset tulleet."
"Älä mitään; kyllä ne vaan siinä tekevät täyttä virkaa."
"No, heliseehän vähän; välttäähän nuo mökin miehelle."
"Aivan täyttä päätä."
Vihdoin keräytyi siihen koko joukko nuoria miehiä, ja tuumivat tiukujen olevan niin siistiä työtä, ettei kaupungin valureiltakaan olisi saanut sen puhtaampaa.
"Tee minullekin tiu'ut!""Ja tee minullekin!" kuului joukosta useampia ääniä.
"Saahan tehdä; aikaahan tätä mökin miehellä on", arveli Taavetti ja meni kirkkoon.
Palausmatkalla Taavetti kehui kosolta saaneensa tiu'un tilauksia.
"Sitä vartenko sitä kirkossa käydäänkin, että tilauksia saamassa?" kysyi äiti.
"No, täytyyhän köyhällä väliin olla yksi tie, kaksi asiaa", tuumi Taavetti.
"Kylläpähän se välistä niinkin taitaa olla", sanoi muori. "Vaan täytyy koettaa kirkossa käydä vapaalla mielellä kaikista maallisista puuhista."
Seuraavana päivänä rupesi Taavetti äitinsä kanssa neuvottelemaan, että torppaan hankittaisiin paja.
"Paja? Mitä sillä tehdään meillä? Kuka siinä sepittäisi?" kysyi äiti.
"Minä siinä olen aikonut toisinaan sepittää", vastasi Taavetti.
"Kyllä minä sen huomaan, mutta pelkään, että sinä tulet liian ylimieliseksi, eli miksikä kiihkoksi sitä kutsuisin. Se tulee tuommoinen alituinen puuhaaminen jo melkein pelkäksi hullutukseksi, ja sinä luulet, että kaikkia osaa tehdä, kun vaan alkaa. Mutta sepän työ on semmoinen ammatti, että sitä ei osaa ilman oppia käymättä ja oppiinmeno on tarpeeton, kun meillä on jo velatoin torppa."
"Niin, mutta minä en, äiti, aiokaan ikääni torpparina olla.