"Niin, mutta minä en, äiti, aiokaan ikääni torpparina olla.
"Kyllä minä sen huomaan ja olenhan sen jo sanonutkin joskus, että jolla on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää. Suustasihan se jo kukkuu, että sinusta tulee vielä seurakunnan vaivainen. Ja mikäs siinä muu auttaa, kun sinä työhön pystyvänä aikana rupeat kustantamaan semmoisia laitoksia, jotka eivät tuota tään taivaallista! Mikäs muu siinä tulee kuin miero eteen lopulta!"
"Te olette liian ahdasmielinen, äiti. Jos minä niin olisin ollut, niin meillä ei olisi tätä torppaa."
Sen sanottua pani Taavetti turkin päälleen ja alkoi astua ulos pihasta.
"Minnekkä sinä nyt menet, Taavetti, kun niin alakuloiselta näytät?" kysyi Mari pihalla.
"Menen kylään neuvottelemaan, kun ei kotona asiat selvene."
Oli kirkas päivä kevättalvella. Taavetti astui ja oli syviin mietteisiin vaipuneena. Metsä, jonka läpi tie kulki, hajahti erittäin hyvälle. Siinä astui hän ajatuksissaan ja tuli melkein huomaamattansa Pynnölän pihalle. Isäntä seisoi pihalla.
"Hyvää päivää isäntä!" tervehti Taavetti.
"Jumal' antakoon! Mitäs Taavetti niin surulliselta tänään näyttää?"
"No, empä tiedä itsekään; mutta olis minulla vähän puhuttavaa teidän kanssanne."
"Menemme kamariin", sanoi isäntä.
Menivät siis molemmat sisälle.
Kun olivat istahtaneet, kysyi isäntä, joka jo oli elähtänyt mies:
"Mikä asia se on, joka sinulla nyt on toimitettava?" Tätä sanoessaan katsoi hän Taavettiin erittäin uteliaan näköisesti.
"Se asia itsessään ei ole paljo mitään, mutta"
Siihen se jäi.
Isäntä tuli vielä enemmän uteliaaksi.
"Ethän vaan aikone pois matkustaa?"
"En, minä en matkusta mihinkään, minä vaan tuumin laittaa oman pajan."
"No, mitä kaikkea sinä vielä mahtanetkaan laittaa, ainahan sinä puuhaat, niin kuin olisit koko poika paljasta tointa ja puuhaa!" Isännän silmät kiilsivät sitä sanoessa.
"Niin, kyllähän minä puuhaan, vaan minun on vaikea puuhata. Se viepi kaiken halunkin pois, kun äitini on aina vastaan, vaikka mitä yrittäisin."
"Niin se nyt mummo parka luulee, kun sinä olet vielä niin nuori, että jos siitä sitten ei tulisi mitään, olis siinä sekä ajan että rahan hukka. Kyllä mummo siinä on tavallansa aivan oikeassa, että se kieltelee, ja jos sinä olisit joku toinen poika, joka ei mitään aikoin saisi, niin hänen kieltonsa olisi aivan oikeutettu. Sinua kumminkaan ei hänen pitäisi kieltämän. Se on muuten aivan oikein, ettet rupea omin neuvoisi äitisi kanssa väittelemään ja tekemään hänen tahtoansa vastaan, vaan puhut muiden ihmisten kanssa, ja puhuen aina asiat selvenevät. Minun neuvoni on: älä vielä laita pajaa. Sinä saat sepittää minun pajassani ja harjoitella ja saat käyttää nuorempia sisariasi lietsojina, ja jos sinusta seppä tulee, niin ei äitisikään sitten enää kiellä sinua pajaa laittamasta.
"Istu, minä sanon Leenalle että tuopi kahvia", lopetti isäntä, ja meni toiseen huoneesen.
Taavetti kuuli kuinka isäntä siellä hoputti tytärtään, ja sanoi siellä olevan vieraan itsellään.
"Vieras", jupisi Taavetti itsekseen; "kyllähän niitä kuuluu tässä maailmassa olevan vieraitakin. Se on vähän liikanaista kohteliaisuutta minusta."
Isäntä tuli pian takaisin, ja arveli: "Kyllä se on kaikkein paras, kun sepität meidän pajassa!"
Vähän ajan takaa toi Leena kahvia. Hän oli Pynnölän talon nuorin tytär ja oikein sievän näköinen. Kaksi oli tytärtä Pynnölässä; vanhin, Elsa, oli jo aikoja sitten naimisissa, ja johan tuo Leenakin näkyi olevan aikaihminen.
Kahvin juotuaan suoriutui Taavetti kotimatkalle. Hän hyräili mennessään ja oli iloinen, vaan eipä kuitenkaan oikein iloinen. Joku häntä kumminkin vielä vaivasi.
"Minä saan sepittää Pynnölän pajassa", sanoi hän äidillensä kotiin tultuansa.
"Vai niin, vai olit sinä Pynnölässä jo pajaa kysymässä. Mitä sinä sepitätharavia vai viikatevarsia?"
"Jaha, vai puukaluja minä sepitän! Te luulette ettei siitä tule mitään, mutta minä rautaa taon ja kalkutan."
Seuraavana päivänä meni Taavetti koettamaan sepittää, halunsa mukaan. Hän vei Esteri sisarensa kanssaan lietsojaksi. Tarkoitus olikin vaan koettaa, saisiko rautaa minkäänlaiseksi muodostumaan ja hän takoi rautapalan, vasaran muotoiseksi.
"Jopa tuli vasara, vaan ei siinä ole vielä reikää, mihin varsi pannaan", sanoi isäntä, kun tuli työtä katsomaan.
"Kyllä siihen silmäkin tehdään", sanoi Taavetti ja löi silmän siihen, ensin rautaa vähän kuumennettuaan.
"Mutta merkillinen poikahan sinä olet ja vasara on valmis, että kun varren panee, voi hevosta kengittää", ihmetteli isäntä.
Nyt vietiin tuo uusi vasara ulos pajasta ja sitä näyteltiin yhdelle ja toiselle. Kaikki olivat kummissaan, kun Taavetti oli osannut sen tehdä. Taavetti lähti sitten sisarensa kanssa kotiin ja antoi vasaran äitinsä käteen.
"Onko tämä vasara sinun tekemäsi?" kysyi äiti koetellen sitä hyppysissään.
"On."
"No, mitä sanoo Esteri? Onko se totta?"
"On."
"Laita pois paja! En minä tahdo enään sinua kiusata. Tee mitäs taidat, kun vaan et tule ylpeäksi."
Taavetti tuli hyvin alakuloiseksi, äitinsä viimeisestä lauseesta. "Kyllä se voipi pian niinkin käydä", ajatteli hän. "Siis en laita vielä pajaa, ennen kun tiedän etten siitä tule ylpeäksi."
Pian tulikin siihen esteitä, ettei hän joutanutkaan pajapuuhiin. Satulamaakarin työtä rupesi tulemaan; sillä talven ajalla oli särkynyt hevosenkaluja useammissa paikoissa. Koko kevät meni kulkiessa niitä korjaamassa, sillä hänen täytyi ehtiä käydä monessa talossa. Töin tuskin ennätti hän valaa tilatut tiu'ut, että niiden ääni vielä vähän ehti soida talvi-kelin aikana.
Kesällä sai Taavetti taas harrastaa torpan tilusten viljelyksessä. Kaikki sisaret olivat myöskin uutterasti apuna ja pian tulikin työt tehdyksi, sillä voimat lisääntyivät vuosi vuodelta kasvavissa nuorukaisissa. Ennättivät siis jo tytöt käydä kylän työssäkin, niityllä ja pellolla. Taavetti kävi päivätöissä Pynnölässä ja väli-aikoina hän kyhäsi vanhoista laudoista pientä pajaa. Sinä kesänä tulikin erinomainen vuosi ja jyvät suuria ja raskaita.
Kun sato oli korjattu, lausui äiti:
"Jumalaa saamme kiittää, siitä kaikenlaisesta hyvästä menestyksestä, joka osaksemme on tullut. Mutta varmana saamme pitää sen että tulee myöskin vastoinkäymisen aikoja."
VII. Sen puolesta tuo nyt on
Vuosia on taas pari vierähtänyt mitään merkillisempää tapahtumatta. Taavetti on vaan saanut valmiiksi uuden pajansa ja on yhtä ja toista kappaletta siellä taoskellut. Kahtena viimeisenä kesänä on vuodentulo ollut niukempi; kuitenkin on Taavetti säästänyt vähän rahaa ja jyviä. Hän on kahdeksantoista vuotinen ja siihen asti aina ollut terve; hän ei ole koskaan tuntenut kipeäksi itseänsä. Nyt hän tuntee päänsä kummallisesti humisevan, maailma pyörii mustana silmissä ja hänen on keskellä päivää paneuminen vuoteesen. Sisarilla ja äidillä on hätä käsissä, sillä Taavetin ruumis on polttavan kuuma ja hän rupeaa puhumaan epäselviä, katkonaisia sanoja. Sisaret koettavat häntä auttaa parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sairas on sairas ja tarvitseisi siis älykkäämpää apua. Turhaan odottavat he tointumista puolipäivästä iltaan; pahemmaksi hän vaan tulee, nousee väliin ylös ja tahtoo mennä ulos. Kaikki sisaret tarvitsevat kaiken voimansa, hillitessään tuota jättiläisvoimaista, raivostunutta hourailijaa. Ei auta mikään nyt muu, täytyy nuorin sisar Liisa lähettää kylästä apua hakemaan. Hän lähtee juoksemaan syksyisen yön pimeyteen ja juoksee niin paljon kuin vaan jalkansa kannattavat Pynnölään.
Kamalan mustaa on ollut nuoren arkamaisen tytön yksinään pimeässä syys-yössä juosta tuo synkän metsän läpi kulkeva taival. Ja kyllä vielä osaa pelkoa lisätä haukkumisellaan ja kiinnitapailemisellaan tuo vahdissa seisova suuri Pynnölän koira, joka ei millään hinnalla tahdo häntä laskea yöllä huoneesen eikä portaita ylös.
Koiran haukunnasta havahtui talon väki ja isäntä rientää porstuaan.
"Mikä siellä portailla on?" huusi hän että kartano kajahti.
"Minä täällä olen."
"Kuka minä?"
"Liisa Rahkonen. Taavetti on kipeänä kuolemaisillaan, tuppaa ulos, että me saamme rynnistää hänen kanssaan hengen edestä."
"Ai! Taavetti! Voi minua!"
"Mitä sinä, Leena, puhut?"
"Minä vaan sanoin, että on onnetonta, jos hän kuo
"Kuolee, kuka? Säikähditkö, pelästyitkö sinä?"
"Mene nyt sisälle, Leena, ja rauhoitu ja tule sisään, Liisa."
Nyt menivät kaikin kamariin ja Leena meni peräkamariin, jossa hän kuului kiivaasti panevan vaatteita päälleen. Isäntä sytytti valkean pöydällä olevaan kynttilään.
"Joko hän on kauankin ollut kipeänä?" kysyi hän, pannen myöskin päälleen.
"Puolipäivästä asti."
"Mitäs minä siellä teen, kun en minä osaa mitään rohtoja hänelle toimittaa? Jaa no, menenhän minä sinne kumminkin."
Leena tuli täydessä puvussa etukamariin.
"No, minne sinä olet menossa? Hyvä lapsi, minne sinä aiot?"
"Sinne, mihin isäkin."
"Sinne, no mutta miksikä se siitä tulee?"
"Onhan teidän hauskempi palata, kun minä olen mukananne."
"Sen puolestahan tuo on."
Silloin sitä lähdettiin.
Kiirein askelin astuttiin pimeässä ja monen haparoimisen perästä päästiin vihdoin torppaan.
Sairas oli nukkunut ja huokui väliin hyvin raskaasti, väliin taas tuskin kuuluvasti. Kaikki olivat hämmästyksissään ja tytöt olivat vallan raukeat kovasta ottelusta sairaan kanssa.
"Saapa nähdä kuinka siinä vaan käy", tuumi isäntä, ja koetteli sairasta."Kyllä se on kuumetta, mutta mitä lajia? Onko tuo nyt lavantautia tähän vuoden aikaan?"
Leena läheni sairasta, painoi kätensä hiljaa Taavetin otsalle ja vedet juoksivat pitkin poskia alas.
"Kyllä hän on kovin sairas", sanoi hän, koettaen la'ata itkemästä.
Isäntä katseli tytärtään, vaan ei puhunut mitään, pani vaan tupakkaa piippuunsa ja oli yskivinään.
"Kyllä hän taitaa kuolla; hän on niin minustakuinka sitä sanoisin", sanoi Leena.
"Joku meiltä kuolee, kukahan lienee, vaan ilman ei se mene tämä syksy. Kyllä minun uneni ennen on toteen käyneet", tuumi Taavetin äiti, istuen nurkassa ja nojaten päätänsä lämpöiseen uuniin.
"Enhän vaan minä", sanoi Mari.
"Enkä minä" sanoi Hanna.
"Kukaties minä", sanoi Esteri.
"Pikemmin se olen minä", Liisa, nuorin tytär hökäisi.
"Arvaahan sen, että tottahan se on Taavetti, joka on jo lähellä kuolemaa ja te kaikki olette terveitä", arveli Leena.
Toiset tytöt kaikki vapisivat, vaan Leena istui vakaana.
"Se on kummallinen ihminen tuo Leena", virkkoi isäntä. "Se on pienestä lapsesta asti ollut semmoinen, ettei se ole pelännyt mitään. Hän on aivan äiti-vainajansa kaltainen. Miehet ei pelkääkään, minä luulen, tuskin kukaan; mutta naisissa on sitä vastaan hyvin harvat, jotka eivät pelkäisi."
Vähitellen tulivat kaikki uneliaiksi ja yksi toisensa perään vetäysivät mihin saivat kallistua huokaamaan. Isäntä ja Leenakin kävivät pitkäkseen penkille. Kynttilä paloi pöydällä ja hämärästi valaisi isohkoa huonetta. Kun olivat kaikki nukkuneet, nousi sairas sängystään, ja isäntä ensimmäiseksi kuuli, kun tuvan ovi kiinni lupsahti. Silloin nousi hän ylös ja katsahti sänkyyn ja Taavetti oli poissa. Nyt hätkähti isäntä pahanpäiväisesti ja äännähti:
"Johan se Taavetti on karannut!"
Silloin kavahtivat melkein kaikki pystyyn ja Leena oli ensimmäiseksi ulkona. Pian hän jo taluttikin Taavettia toisia vastaan ja isäntä paraiksi ennätti tukeamaan toiselta puolelta. Niin saivat he sairaan sänkyyn, joka ei enään taas maailmasta mitään tiennyt. Leena selitti löytäneensä hänen makaamassa rappujen edessä pihalla; vaan kun hän otti kädestä kiinni, nousi se ylös ja alkoi astua rappuja ylös. Samassa se kuitenkin tuli niin hervottomaksi, että tahtoi taluttajansa kaataa maahan.
Nyt ei enään kenenkään silmään tullut uni, vaan valvoivat kaikki aamuun asti. Silloin lähtivät isäntä ja Leena pois ja isäntä lupasi toimittaa rohtoja.
Iltapäivällä tuli Leena, tuoden rohtopullon mukanaan. Sairas ei ollutkaan enää päivällä hourinut. Hän oli saanut rohtoja pappilasta. Ja kun hän nyt taas oli saanut Leenan tuomia rohtoja osasi hän jo vähän päästä selällään maaten puhua selvästi yhtä ja toista. Vaan kun koetti nousta istualle, musteni silmissä ja hän kaatui vuoteellensa.
"Rohto vaikuttaa", arveli Leena, nähtävästi hyvillään.
"Mikä sinun tänne on tuonut?" kysyi Taavetti.
"Arvelimpa jos jotenkin voisin lieventää vaivojasi."
"Se on harvinaista hyvyyttä", sanoi Taavetti kääntyen kyljelleen sängyssä ja katsellen permantoa. "Sinun kaltaiseltasi sellainen hyvyys, että tulet hoitamaan torpparia, on vieläkin sanoen harvinaista."
Leena mietti siihen jotakin vastausta, vaan ei ajatukset syntyneet sanoiksi.
Sairas tuli taas kuumeen kouriin, niin ettei hänen kanssaan voinutkaan keskustelua jatkaa. Selvään näkyi Leenan kasvoista että hän pelkäsi Taavetin kuolevan.
Viikkoja vieri ennenkun Taavetti tointui taudistansa ja melkein joka päivä kävi Leena häntä katsomassa. Kun Taavetti nousi ylös sairas-vuoteelta, kääntyi Liisa, nuorin sisar, samanlaiseen tautiin. Hän tuli verkalleen kipeäksi ja luultiin sen menevän pian ohitse; mutta niin ei käynyt. Kolme viikkoa sairastettuaan kuoli hän.
Niin oli äidin uni toteutunut. Mutta syvän surun vaikutti Liisan kuolema koko perheesen, sillä hän oli kaikkien toisten siskojensa lempilapsi, niiden hoitama ja kasvattama. Oudon ja tyhjän jäljen jätti hän, kun hän maan mustaan povehen vietiin, sievästi laitetussa sinisessä arkussaan.
Ja siihen yhteen uhriin taukosi taudin raivo.
VIII. Arvaappas kuinka niiden rahojen kävi
Oli eräs pikkutalon poika Olli Heinäniemi, joka oli sattunut tutustumaan Taavetin sisaren Marin kanssa. Vähän aikaa Liisan hautajaisten jälkeen vietettiin Marin ja Ollin häitä.
Koko lailla tämä väen vähennys tuntui Taavetin torpassa, kun ei neljästä tyttärestä enään ollut kuin kaksi jäljellä. Mutta koko laillapa tuo pieni yhden hengen lisäys myöskin tuntui Heinäniemessä, jossa emännän kuoleman jälkeen ei ollut vaimoista hoitajaa. Pian siellä kaikki paikat toisenlaiselta näkymään rupesivat Marin sinne tultua.
Mari oli mennyt uuteen kotiinsa vaatteineen; muuta ei hänellä sinne ollut vietävää. Mutta Taavetti tuumi: "Antaahan mennä, kylläpähän vähän ajan päästä Heinäniemen Olli saa ihmeen nähdä."
Eräänä päivänä keväällä sai Taavetti kuulla, että Olli oli ollut johonkuhun tarpeesen rahaa lainaksi hakemassa kuitenkaan senlaista saamatta. Seuraavana päivänä otti Taavetti esille rahasäiliönsä ja laski lukua kuinka paljon hän voisi antaa Marin myötäjäisiksi. Hänellä oli sata ruplaa rahaa. Kuinka sitä nyt jakaisi, että se tulisi säntilleen?"Voinhan toisille siskoille vielä jotain ansaitakin", arveli hän ja loppupäätös laskussa oli seuraava: "Mari saapi seitsemänkymmentäviisi ruplaa."
Tämä summa taskussa lähti Taavetti astumaan Heinäniemeen ja kohta sinne päästyään pisti hän sen Marin käteen, käskien antaa Ollille, ei lainaksi vaan lahjaksi. Olli oli työssä pellolla eikä tiennyt asiasta mitään ja Taavetti lähti astumaan laulua hyräellen kotiinsa.