"Kysykää nyt häneltä minä tekisin yhtä paljon teidän hyväksenne", sanoin.
En tiedä hymyilikö hän, mutta hän sanoi herrasmiehen äänellä, so. äänellä joka ei ollut kova eikä pelottava:
"Minkälainen arkkunne oli?"
Minä kuvailin sitä ottaen huomioon vihreän nauhan. Ja paikalla hän alkoi kovistella ajajaa, ja koko sen ranskankielisen keskustelumyrskyn aikana, mikä nyt seurasi, ymmärsin että hän pani miehen oikeaan ristikuulusteluun. Sitten hän kääntyi minuun.
"Mies väittää että vaunu oli liian täynnä, ja tunnustaa nostaneensa pois teidän arkkunne sen jälkeen kun näitte sen pantavan vaunuun, ja jättäneensä sen Boue-Marineen toisten matkatavarain joukkoon. Hän lupaa kuitenkin tuoda sen mukanaan huomenna, ja ylihuomenna saatte periä sen kaikella kunnialla tästä toimistosta."
"Kiitos", sanoin, mutta mieleni kävi ankeaksi.
Mitä minun oli tehtävä sillä välin? Kenties tuo englantilainen herra näki kasvoissani rohkeudenpuutetta, sillä hän kysyi ystävällisesti:
"Onko teillä keitään tuttavia tässä kaupungissa?"
"Ei, enkä tiedä minne mennä."
Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana hänen kääntyessään niin että yläpuolella oleva lamppu paremmin pääsi valaisemaan häntä, näin että hän oli nuori, hieno ja kaunis mies. Minun käsitykseni mukaan hän saattoi olla vaikka lordi: mielestäni luonto oli antanut hänelle kyllin paljon hyvyyttä prinssiä varten. Hänen kasvonsa olivat hyvin hauskat: hän näytti ylhäiseltä mutta ei ylimieliseltä, miehekkäältä mutta ei vallanhimoiselta. Minä olin kääntymäisilläni pois, syvästi tietoisena siitä, että minulla ei ollut vähääkään oikeutta edelleen odottaa apua hänenlaiseltaan.
"Olivatko kaikki rahanne matka-arkussa?" hän kysyi pysäyttäen minut.
Kuinka kiitollinen olinkaan voidessani totuudenmukaisesti vastata:
"Ei. Minulla on kukkarossani niin paljon" (minulla oli lähes kaksikymmentä frangia) "että voin asua vaatimattomassa hotellissa ylihuomiseen asti, mutta olen aivan vieras Villettessä enkä tunne katuja ja hotelleja."
"Minä voin antaa teille osoitteen juuri sellaiseen hotelliin jota etsitte", hän sanoi, "eikä se ole kaukana, neuvojeni mukaan löydätte sinne helposti."
Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen pari sanaa ja antoi sen minulle. Minusta hän oli ystävällinen, ja olisin melkein yhtä hyvin voinut epäillä Raamattua kuin häntä, hänen neuvojaan ja osoitettaan. Hänen ilmeestään loisti hyvyys, hänen kirkkaista silmistään kunniallisuus.
"Teidän on mukavin mennä sinne bulevardia pitkin ja puiston läpi", hän jatkoi, "mutta nyt on liian myöhäinen ja liian pimeä naisen kulkea puistossa yksinään. Minä saatan teitä sinne asti."
Hän lähti liikkeelle ja minä seurasin häntä läpi pimeyden ja hienon läpitunkevan sateen. Bulevardi oli autio, käytävät lokaiset, vesi tihkui puista; puisto oli pimeä kuin keskiyöllä. Puiden ja sumun kaksinkertaisessa hämärässä en voinut nähdä opastani, saatoin ainoastaan seurata hänen askeliaan. En pelännyt vähääkään: uskon että olisin seurannut noita rehellisiä askelia alituisen yön läpi maailman loppuun asti.
"Nyt", hän sanoi, kun olimme päässeet puiston läpi, "kuljette tätä leveätä katua kunnes tulette portaille. Kaksi lamppua näyttää teille missä ne ovat. Astutte alas näitä portaita, niiden alla on ahtaampi katu, ja sen päästä löydätte hotellinne. Siellä puhutaan englantia, joten vaikeutenne ovat nyt kauniisti ohi. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä, sir", sanoin. "Ottakaa vastaan vilpittömät kiitokseni."
Ja me erosimme.
Muisto hänen kasvoistaan, joissa varmasti olin näkevinäni ystävättömälle mieluisan hohteen kaiku hänen äänestään, jossa puhui ritarillisuus heikkoa ja hätääntynyttä kohtaan ja joka samalla oli niin nuorekas ja sointuva ne olivat minulle jonkinlaisen virkistyksen lähteenä pitkäksi aikaa. Hän oli oikea nuori englantilainen gentlemanni.
Minä jatkoin matkaani, riensin aika vauhtia pitkin loistavaa katua ja läpi puistikon, jonka ympärillä oli suuria taloja ja niiden keskellä upean rakennusryhmän valtavat ääriviivat siinä kai oli palatsi tai kirkko, en tiennyt kumpiko. Juuri kun kuljin erään porttikäytävän ohi, tuli kaksi viiksiniekkaa miestä äkkiä näkyviin pylvästen takaa. He polttivat sikaria; puvusta päättäen he olivat herrasmiehiä, mutta miesparoilla oli sangen alhainen sielu. He sanoivat minulle hävyttömyyksiä, ja vaikka kuljinkin nopeasti, pysyivät he pitkän matkaa rinnallani. Vihdoin tuli vastaan jonkinlainen yövartio, ja pelätyt vainoojani käännytettiin takaisin, mutta he olivat ajaneet minut määräpaikkani ohi, ja kun taas saatoin koota ajatukseni, en enää tietänyt missä olin. Portaat olin varmaan sivuuttanut jo aikaa sitten. Olin hädissäni, hengästynyt, kaikki suoneni sykkivät auttamattoman levottomasti, enkä tietänyt mihin kääntyä. Oli kauheata ajatella, että vielä kohtaisin nuo partaiset ilkkuvat tyhmeliinit, ja kuitenkin oli palattava takaisin ja etsittävä portaat.
Tulin vihdoin vanhoille kuluneille portaille, pidin varmana että siinä nyt olivat nuo hakemani, ja laskeuduin niitä. Katu jolle ne veivät, oli kyllä ahdas, mutta hotellia ei siinä ollut. Vaelsin eteenpäin. Eräällä sangen hiljaisella ja suhteellisen siistillä ja hyvin kivetyllä kadulla näin vihdoinkin valon loistavan erään suurehkon talon ovella, talon joka oli kerrosta korkempi kuin ympärillä olevat. Tämä saattoi vihdoinkin olla hotelli. Kiirehdin sitä kohti; polveni vapisivat ja olin uupumaisillani.
Se ei ollut hotelli. Suurta porttikäytävää koristi messinkilevy.
"Pensionnat de Demoiselles" kuului kirjoitus, ja alla oli nimi "Madame Beck".
Minä hätkähdin. Sadat ajatukset tulvivat mieleeni silmänräpäyksessä. En kuitenkaan suunnitellut mitään, en miettinyt mitään: minulla ei ollut aikaa. Sallimus sanoi: "Seis, tässä on sinun hotellisi." Kohtalo tarttui minuun väkevällä kädellään, lannisti tahtoni, ohjasi tekoni ja minä soitin ovikelloa.
Odottaessani en halunnut ajatella mitään. Tuijotin kiinteästi katukiviin, joita ovilamppu valaisi, laskin ne ja panin merkille niiden muodon ja märän kimalluksen. Soitin uudelleen. Vihdoin avattiin. Siromyssyinen palvelijatar seisoi edessäni.
"Voinko saada tavata madame Beckiä?" kysyin.
Uskon että jos olisin puhunut ranskaa, hän ei olisi päästänyt minua sisään, mutta kun puhuin englantia, otaksui hän minut ulkomaalaiseksi opettajaksi, jonka asia koski oppilaitosta, ja vaikka jo olikin myöhäinen, laski hän minut sisään ilman ainoatakaan vastahakoista sanaa ja epäröimättä hetkeäkään.
Seuraavana hetkenä istuin kylmässä kimaltelevassa salongissa, jossa oli lämmittämätön porsliini-uuni, kullattuja koristuksia ja kiillotettu lattia. Uunin reunuksella löi kello yhdeksän.
Neljännestunti kului. Kuinka kiivaasti sykkikään joka suoni ruumiissani! Kuinka kuumenin ja kylmenin vuoroittain! Istuin ja tuijotin oveen se oli suuri valkea kaksoisovi, jossa oli kullatut koristeet. Odotin että toinen puolisko liikahtaisi ja avautuisi. Kaikki oli ollut hiljaista, ei hiiren hivaustakaan kuulunut, ja valkoiset kaksoisovet pysyivät kiinni ja liikkumattomina.
"Te olette englantilainen?" sanoi ääni vierestäni. Minä melkein hyppäsin pystyyn, niin odottamaton oli tuo ääni, niin varma olin ollut yksinäisyydestäni.
Vieressäni ei ollut mikään kummitus eikä aavemainen näky, vaan pyylevä, äidillinen, pieni nainen, jolla oli suuri huivi hartioilla, aamupuku yllä ja siisti soma yömyssy päässä.
Minä sanoin olevani englantilainen, ja viipymättä, ilman enempiä johdantoja syvennyimme mitä merkillisimpään keskusteluun. Madame Beck (sillä madame Beck hän oli hän oli tullut huoneeseen pienestä ovesta minun takaani, ja koska hänellä oli jalassaan pehmeät kengät, en ollut kuullut hänen tuloaan enkä lähestymistään) madame Beck oli tyhjentänyt koko taitonsa saarivaltakunnan kielessä sanoessaan "Te olette englantilainen", ja alkoi nyt liukkaasti ladella omaa kieltään. Minä vastasin omallani. Hän ymmärsi minut osittain, mutta koska minä en ymmärtänyt häntä ollenkaan, pääsimme hyvin vähän eteenpäin, vaikka elämöimmekin kauheasti (mitään sellaista kuin madamen puheenlahja en ollut koskaan kuullut enkä kuvitellut). Hän soitti ennen pitkää apua, mikä saapui erään opettajattaren hahmossa. Tämä oli saanut kasvatuksensa osittain eräässä irlantilaisessa luostarissa, ja häntä pidettiin täysin pätevänä englanninkielen taitajana. Hän oli tanakka pieni ihminen labassecouritar kiireestä kantapäähän, ja kuinka hän rääkkäsikään Albionin kieltä! Oli miten oli, esitin hänelle selvän kertomuksen, jonka hän käänsi ranskaksi. Kerroin kuinka olin jättänyt oman maani haluten laajentaa tietojani ja ansaita toimeentuloni, että olin valmis käymään käsiksi mihin hyödylliseen työhön tahansa, kunhan se vain ei ollut millään tavoin väärää eikä alentavaa, että rupeaisin lapsenhoitajaksi tai kamarineidiksi enkä kieltäytyisi taloustoimistakaan, mikäli niihin pystyin. Madame kuuli tämän, ja tutkiessani hänen ilmettään luulin melkein, että kertomus miellytti häntä.
"Il n'y a que les Anglais pour ces sortes d'entreprises", hän sanoi, "sont-elles donc intrépides cez femmes là!"5
Hän kysyi nimeäni ja ikääni; hän istui ja katseli minua ei säälien, ei uteliaana. Koko kohtauksen aikana ei hänen kasvoissaan näkynyt myötätunnon pilkahdusta, ei säälin varjoa. Minä tunsin ettei hän ollut sellainen, joka antaisi tunteittensa johtaa itseään tuumankaan vertaa. Hän tuijotti minuun vakavana ja mietteissään, kysyen neuvoa järjeltään ja punniten kertomustani. Muuan kello soi.
"Voilà pour la prière du soir",6 hän sanoi ja nousi. Tulkkinsa kautta hän ilmoitti että minun nyt olisi lähdettävä ja tultava takaisin huomenna, mutta minua pelotti ajatus että minun vielä oli palattava pimeyden ja kadun vaaroihin. Käännyin tarmokkaasti mutta kuitenkin hillitysti ja maltillisesti hänen itsensä enkä opettajattaren puoleen ja sanoin:
"Olkaa vakuuttunut siitä, madame, että jos viipymättä otatte minut palvelukseenne, on siitä koituva teille hyötyä eikä vahinkoa: olette näkevä minussa henkilön joka tahtoo työllään antaa täyden korvauksen palkastaan, ja jos pestaatte minut, olisi minun parempi jäädä tänne yöksi, sillä kuinka voisin saada asuntoa, kun en tunne ketään Villettessä enkä hallitse maan kieltä."
"Niin todellakin", hän sanoi, "mutta voittehan toki antaa suosituksen?"
"En ainoatakaan."
Hän kysyi matkatavaroitani, ja sanoin milloin ne saapuisivat. Hän mietti. Samalla kuului eteisestä miehen askelia, jotka nopeasti etenivät ulko-ovea kohti. (Jatkan kertomustani ikäänkuin olisin ymmärtänyt kaiken mitä sanottiin; sillä vaikka silloin sain selville tuskin mitään, käännettiin keskustelu minulle myöhemmin.)
"Kuka menee ulos nyt?" kysyi madame Beck kuunnellen askelia.
"Herra Paul", vastasi opettajatar. "Hän tuli tänä iltana antamaan lukutunnin ensimmäiselle luokalle."
"Siinä mies jonka tällä hetkellä mieluimmin haluaisin nähdä. Kutsukaa hänet tänne."
Opettajatar riensi ovelle ja kutsui herra Paulia. Hän tuli pieni, tumma, hintelä mies, jolla oli silmälasit.
"Mon cousin", aloitti madame, "tarvitsen apuanne. Me tunnemme taitonne kasvojentutkijana: käyttäkää sitä nyt. Lukekaa noita kasvoja."
Pieni mies suuntasi minuun silmälasinsa. Päättäväinen huulten puristus ja kulmakarvojen rypistäminen tuntui sanovan, että hän aikoi katsoa lävitseni ja että harso ei ole hänelle mikään harso.
"Minä luen niitä", hän ilmoitti.
"Et qu'en dites vous?"7
"Mais bien des choses",8 kuului oraakkelimainen vastaus.
"Hyvää vai pahaa?"
"Molempia, epäilemättä", jatkoi tietäjä.
"Voiko hänen sanaansa luottaa?"
"Onko kysymyksessä jokin tärkeä asia?"
"Hän tarjoutuu minulle lapsenhoitajaksi tai kotiopettajaksi, kertoo täysin uskottavan tarinan, mutta ei anna mitään suosituksia."
"Onko hän ulkomaalainen?"
"Englannitar, kuten nähdä voi."
"Puhuuko hän ranskaa?"
"Ei sanaakaan."
"Ymmärtääkö hän sitä?"
"Ei."
"Hänen aikanaan voi siis puhua vapaasti?"
"Epäilemättä."
Mies tuijotti minuun kiinteästi. "Tarvitsetteko hänen palvelustaan?"
"Voisin käyttää sitä. Tiedättehän että olen kyllästynyt madame Sviniin."
Hän tutki vielä. Tuomio, kun se vihdoin tuli, oli yhtä epämääräinen kuin kaikki mikä oli käynyt sen edellä.
"Ottakaa hänet. Jos hyvä on vallitsevana tuossa luonteessa, palkitsee teko itse itsensä, jos paha eh bien, ma cousine, ce sera toujours une bonne oeuvre".9 Ja kohtaloni hämärä tuomari kumarsi, sanoi "bon soir"10 ja katosi.
Ja Madame otti minut palvelukseensa samana iltana Jumalan armosta säästyin joutumasta takaisin tuolle yksinäiselle, pelottavalle, vihamieliselle kadulle.
VIII
MADAME BECK
Jäätyäni opettajattaren huostaan tämä johti minut pitkää ahdasta käytävää keittiöön, joka oli hyvin siisti mutta hyvin omituinen. Siellä ei näkynyt mitään keittokapineita ei tulisijaa eikä uunia. En silloin ymmärtänyt että suuri musta laitos, joka täytti yhden nurkan, korvasi molempia. Varmaankaan ei ylpeys vielä alkanut kuiskata sydämessäni, mutta kuitenkin tunsin huojennusta kun minua ei jätetty keittiöön, niinkuin melkein olin luullut, vaan johdettiin eteenpäin pieneen huoneeseen, jota nimitettiin "kabinetiksi". Keittäjätär, jolla oli yllä lyhyt alushame ja mekko ja jalassa puukengät, toi sisään illalliseni, so. jotakin lihaa, laatu tuntematon, oudonmakuista ja hapanta mutta lystikästä kastiketta, muutamia perunanviipaleita, jotka oli maustettu en tiedä millä kenties etikalla ja sokerilla, voileivän ja paistetun päärynän. Koska olin nälkäinen, söin ja olin kiitollinen.
Iltarukouksen jälkeen tuli madame itse vielä katsomaan minua. Hän tahtoi että seuraisin häntä yläkertaan. Läpi sarjan mitä omituisimpia pieniä makuuhuoneita jotka, kuten myöhemmin kuulin, olivat aikoinaan olleet nunnain kammioita ja läpi rukoussalin pitkä, matala, pimeä huone, jonka seinässä riippui kalpea ristiinnaulitunkuva, edessään kaksi himmeästi palavaa vahakynttilää hän johdatti minut huoneeseen jossa nukkui kolme lasta kolmessa pienessä vuoteessa. Kuuma kamiina teki huoneen ilman painostavaksi, ja mainitakseni tosiasioita vastaani lehahti tuoksu, joka oli pikemmin väkevä kuin hieno: tuoksu joka oli hyvin yllättävä ja odottamaton näissä olosuhteissa, sillä siinä oli sekaisin tupakansavua ja jotakin miestäväkevämpää lyhyesti sanoen viinanhajua.
Nojatuolissa pöydän vieressä, jolla tuikutti kynttilänpätkä, istui sikeään uneen vaipuneena ikävännäköinen, eriskummaisesti pukeutunut nainen, yllään korea leveäjuovainen silkkihame ja villakankainen esiliina. Taulun täydentämiseksi ja asiain tilan selventämiseksi mainittakoon että nukkuvan kaunottaren vieressä pöydällä oli pullo ja tyhjä lasi.
Madame katseli tätä merkillistä taulua järkähtämättömän levollisena, ei hymyillyt eikä rypistänyt otsaansa, eikä ainoakaan vihan, inhon tai yllätyksen värähdys häirinnyt hänen vakavien kasvojensa tasapainoa. Hän ei edes herättänyt naista. Viitaten tyynesti neljänteen vuoteeseen hän ilmoitti että se oli oleva minun, sammutti sitten kynttilän, toi tilalle yölampun ja katosi sisemmästä ovesta, jonka jätti raolle aukosta näkyi että sen takana oli hänen oma huoneensa, suuri hyvin kalustettu huone.
Rukoukseni sinä iltana oli yksinomaan kiitosta. Ihmeellisesti oli minua johdettu sitten aamun odottamatta olin löytänyt turvan ja toimeentulon. Saatoin tuskin uskoa että ei vielä ollut kulunut neljääkymmentäkahdeksaa tuntia siitä kun jätin Lontoon ilman muuta holhousta kuin se mikä suojelee muuttolintua, ilman muuta suunnitelmaa kuin toivon epävarmat pilvenhattarat.
Nukun yleensä keveästi, ja keskellä yötä heräsin äkkiä. Kaikki oli hiljaista, mutta huoneessa seisoi valkoinen olento madame yöpuvussaan. Hän liikkui melkein äänettömästi, kävi katsomassa kolmessa vuoteessa nukkuvaa kolmea lasta ja läheni sitten minua. Minä olin nukkuvinani, ja hän tarkasti minua kauan. Seurasi pieni pantomiimi, joka oli sangen omituinen. Lyön vetoa että hän istui vuoteeni laidalla neljännestunnin, tuijottaen kasvoihini. Sitten hän tuli lähemmäksi, kumartui ylitseni, kohotti kevyesti päähinettäni ja käänsi reunan niin että hiukset tulivat näkyviin. Sitten hän tarkasti kättäni, joka oli peitteellä. Tämän tehtyään hän kääntyi katsomaan vaatteitani, jotka olivat tuolilla sängyn jalkopäässä. Kun kuulin hänen koskettavan ja nostelevan niitä, avasin silmäni varovasti, sillä tunnustan olleeni utelias näkemään miten pitkälle hänen tutkimushalunsa johtaisi. Aika pitkälle kylläkin hän tutki erikseen joka vaatekappaleen. Arvasin mikä aiheutti tämän toimenpiteen: hän tahtoi vaatteita tutkimalla muodostaa mielipiteen niiden käyttäjästä, hänen säädystään, varallisuudestaan, siisteydestään jne. Tarkoitus ei ollut paha, mutta keinot eivät juuri olleet kauniita eivätkä oikeutettuja. Puvussani oli tasku, sen hän muitta mutkitta käänsi nurin, laski kukkarossani olleet rahat, avasi pienen muistikirjan, tarkasti kylmästi sen sisällyksen ja otti lehtien välistä pienen palmikoidun kiehkuran neiti Marchmontin harmaata tukkaa. Erityistä huomiota hän kiinnitti avainkimppuun, jossa oli matka-arkkuni, laatikkoni ja ompelulippaani avaimet, vieläpä poistui hetkiseksi omaan huoneeseensa vieden sen mukanaan. Minä kohottauduin hiljaa vuoteessa ja seurasin häntä silmilläni, ja näitä avaimia, lukija, ei tuotu takaisin ennen kuin ne olivat jättäneet viereisen huoneen pukupöydälle vaha jäljennöksen itsestään. Kun kaikki täten oli suoritettu asianmukaisesti ja kaikella kunnialla, pantiin omaisuuteni paikoilleen ja vaatteeni käärittiin huolellisesti kokoon. Minkälaatuisia olivat johtopäätökset, jotka aiheutuivat tästä tutkimuksesta? Olivatko ne edullisia vai päinvastoin? Turha kysymys. Madamen kiviset kasvot (sillä kivisiltä ne näyttivät siinä keskellä yötä salongissa ne olivat olleet inhimilliset ja, kuten sanoin, äidilliset) eivät ilmaisseet mitään.